tiistai 2. helmikuuta 2016

Rehellisesti *aska päivä

Tuntuu lähes vääryydeltä kirjoittaa tätä nyt, kun olen juuri viettänyt mahtavan parituntisen biologikavereiden kanssa, mutta päätin eilen, että tuskan on päästävä purkautumaan. Ja nyt se purkautuu. Purkautuu senkin uhalla, että uppoan hetkeksi jälleen epätoivon alhoon, josta ylösnousemus vaatii Robinin uuden musiikkivideon katsomista ja mukavaa ruuanlaittelua (joka muuten on aivan eri asia kuin akuutin nälänhädän hetkellä suoritettu paniikinomainen ruuanlaitto).

Lähdetäänkö siis vaikka siitä, että eilinen oli aivan sysihuono päivä.

Meillä alkoi kahden klinikkaviikon jälkeen luentoviikko, joka tarkoittaa luentosalissa istumista kahdeksasta kahteen viitenä päivänä viikossa ja kasvavaa syyllisyyttä, ettei gluteus-lihasten ja penkin kiihkeää aktia jatka edelleen kotona vielä pari tuntia, koska onhan tentti kuitenkin jo ensi viikolla. Luentoviikolla ei ole edes tekosyitä lukemisen välttelylle samalla tavalla kuin klinikkaviikolla, kun henkistä stressiä ei kerry lainkaan oikeista potilaista, vaan ainoastaan luennoitsijan turruttavan äänen aiheuttamasta kuuloärsykkeestä, joka 2x45min kerrallaan häiritsee Instagrammin, Iltasanomien ja Facebookin pläräämistäni. Hei etkö sä näe, että mulla on täällä homma kesken? Kai näistä infarkteista ja kammiotakykardioista voidaan puhua joskus myöhemminkin...

Mutta kun ei voida, mistä päästäänkin seuraavaan tuskaan. 

Muiden kerratessa kahden viikon aikana kokemiaan juttuja osastoilla ja eri hajautuskaupungeissa, kuvaillessaan ranteen valtoimena suihkuavasta radialis-valtimosta ottamiaan atsrup-verinäytteitä ja vapaailtoina suorittamiaan pakollisia päivystystunteja, minä haluan vain vajota jonnekin suloisen turvallisen luentosalin penkkien alle. Miksi kaikki ovat tästä näin innoissaan? Eikö ketään muuta ahdista klinikka? Ajatus, että meidän täytyisi osata jotain ja todella osata analysoida potilaasta löytämiämme statuslöydöksiä? Miten kaikki kykenevät ottamaan tämän niin kuin se pitääkin eli pakollisena pahana kohti todellista taitoa? Miksi minä koen osaamattomuuden ja epävarmuuden niin rajuna potilaita kohdatessani? Ja mikä tärkeintä, kuinka kauan joudun siedättämään itseäni, että minäkin voin luentoviikon maanantaina surkutella luennoilla istumisen tylsyyttä ja valitella kiihkeää kaipuuta potilaiden ja äksönin sekaan sen sijaan, että olen salaa onnellinen, ettei tällä viikolla tarvitse esittää tietäväni jostakin jotain. En minä huolissani ole, koska tunnen itseni. Vaadin aikaa ja pakkosiedätystä epävarmuuden sietämisen suhteen, mutta en pistäisi pahakseni, jos tuo siedätysaika menisi mahdollisimman sukkelaan. Olisin paljon mieluummin innoissani kuin kauhuissani.

Ja kun viimein pääsen koulusta pohtimasta näitä itsevarmuutta syöviä typeryyksiä, kotona odottaa vuosisadan tiskit, jos-et-osaa-näitä-Valvira-vie-lupasi -EKG-harkan ennakkotehtävät ja likainen vessa. Koska edellä mainittu ei ole vielä mitään, niin yleiskoneen tehosekoitinosalla valmistamani superherkku-mutta-silti-ahh-niin-fitnessuskottavan-terveellinen -smoothieni päätti levitä pitkin keittiötä, kun sekoittimen pohjana toimiva teräosa irtosi kannua laitteesta irrottaessani. Noin litra vaaleanpunaista smoothieta levisi about sekunnissa pitkin pöytää, tiskipöytää ja lattiaa. Ja kun tilaat kahden minuutin kuluessa, saat täyteen smoothieta myös ylppärilahjaksi vanhemmiltasi saamasi arvokkaan, periaatteella kestää koko loppuelämäsi -ostetun yleiskoneen moottorin!

Voi *ittu. Parasta eilisessä näin jälkikäteen katsottuna oli, että se loppui.


Ps. Kun puhun kurssikavereideni ja itseni juttelevan klinikkaviikoistaan luentosaleissa, kahvilla, lounaalla jne., haluan korostaa, että puhe on todella yleismaailmallista ja omien kokemuksien kautta kulkevaa. Kenenkään potilaan tietosuoja ei siis ole vaarassa, vaan tarinointi etenee samaan tyyliin omien fiilisten ja tuntemusten kautta kuin täällä minun blogissani. Ytimessä on meidän heikko, mutta kasvava lääkäriminä, ei yksittäinen potilas vaivoineen. Tämä vain selvennyksenä, ettei kenellekään nouse huoli tietojen leviämisestä sinne tänne innokkaiden kandien kauta.

4 kommenttia:

  1. Mä tunnen tuon niin, ahdistavan itkettävän epävarmuuden, vaikka haluais kuinka nauttia ja oppia niin ei pysty. Siedätyshoito ottaa aikansa, ja ole armollinen itselles. Te ootte vielä opiskelijoita. Lopulta se palkitsee, kun huomaa luottavansa kykyihinsä pikku hiljaa. Rohkeutta tuleviin viikoihin! :)

    -T

    ps. Allekirjoittaneella uskoa koeteltiin viimeksi autokoulussa ja hengissä selvittiin. Oli se kamalaa, jälkeenpäin liikenteessä alkaa olemaan antoisaa - ihme kyllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Aikaahan tää vaan vaatii mutta olis niin hauskaa saada jo nauttiakin tekemisistään. Totta kans toi autokoulujuttu :D Muistan miten tuhottoman vaikeelta ja mahdottomalta kaikki alkuun tuntu, mut kas kummaa tekemällä senkin vaan oppi. Maltti vaan on valttia.

      Poista
  2. Mulla on ihan sama juttu silloin kun joudun pois omalta mukavuusalueeltani, ahdistaa ja kauhistuttaa. Mutta myös mä tiedän sen, että ajan myötä olo helpottaa. Ikävä kyllä en ole keksinyt mitään ihmeellistä kikkaa ajan nopeuttamiseksi, pitää vain odottaa ja kärvistellä. Ja onhan se odotus paskaa. :D Eli tsemppiä!

    Mietin muuten myös sitä, että miten paljon sua on hirvittänyt se ruotsin käyttäminen? Mulle se olisi nimittäin täysi painajainen. Koetko, että olo olisi helpompi, jos oisit päätynyt suomenkieliseen sairaalaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tuesta ja jaetusta tuskasta :D Kyllähän tää tästä, kun vaan jaksaa kärvistellä. Ja jaksaahan sitä kun ei ole vaihtoehtoja.

      Ruotsi oli ekalla viikolla haaste ja tosi iso lisäjännäys. Turunmaa tosin Turun alueella ainoa laatuaan, jossa ruotsi on noin isossa roolissa. TYKSissä ja muissa sairaaloissa ruotsinkielisiä potilaita tulee vastaan vaan siellä täällä, kun Turunmaalle on keskitetty erityisesti ruotsinkielisten hoito. Parin viikon päässä odottavaa Vaasaviikkoa jännityksellä odottaen, kun siellä ruotsinkielistä porukkaa on kans paljon...

      Mutta että kuinka pärjäsin. Niin no. Ruotsiahan käytin neljän päivän aikana tasan kaksi kertaa. Kerran tutkin potilaan, joka meni asteikolla huono-hyvä erittäin huonosti, ja kerran neuvoin eräälle rouvalle, mistä pääsee ulos.

      Olihan se aivan painajaismainen tilanne, kun ekana klinikkapäivänä päädyin tutkimaan hyvin sairaan ja väsyneen ainoastaan ruotsia puhuvan potilaan, jonka kanssa en löytänyt oikeastaan lainkaan tapaa kommunikoida. Toisaalta olen nyt voittaja, vaikka itse tutkiminen heikosti menikin. Se hetki, jolloin astuin potilashuoneeseen oli hirveä, mutta toiseen suuntaan ovesta kulkeminen olikin sitten valtavan palkitsevaa. Minä selvisin. Mutta korostan, että tilanne ei mennyt hyvin :D Lohduttavaa on myös, että eivät valmiitkaan lääkärit täällä puhu ruotsia kuin vettä vaan. Joku puhuu paremmin, joku huonommin, niinkuin mekin.

      Onneksi klinikka etenee viikko kerrallaan ja joka viikko on uudet kujeet uudessa sairaalassa, kaupungissa tai ainakin uudella osastolla. Esim. viime viikolla tyksissä yksikään potilas ei ollut ruotsinkielinen.

      Poista