sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Vaasan hajautus

Yli neljän tunnin junamatka, kielimuuri ja oma pieni rinnakkaistodellisuutensa. Sitä oli viikko Vaasassa. 
 
Vaasassa asutaan Suvilahdessa kolmen hengen soluasunnoissa, joissa jokaisella on oma huone, mutta keittiö ja suihku+wc jaetaan. Kämpät sijaitsevat noin kahden kilometrin päässä sairaalalta ja noin neljän kilometrin päässä keskustasta, joten joka aamulle on taattu pieni happihyppely ennen sairaalan sinisiin vaihtamista. Asunnot ovat todella kivoja! Luulin etukäteen meidän joutuvan jakamaan makuuhuoneet ja talojen olevan jotakin kammottavia murjuja, mutta mitä vielä. Meille oli tarjolla omat siistit makuuhuoneet, rempattu kylppäri sekä priimakuntoinen keittiö mikroineen ja kahvinkeittimineen. Lisäksi kaikki lääkisläiset asuvat samassa talossa, joten yhteisille lettukesteille pystyi viilettämään ilman takkia.



Meidän opetustukikohtamme, Vaasan keskussairaala, sijaitsee aivan meren rannalla ja kävelyreitti Suvilahdesta kulkee pitkän pätkän pitkin (olipas hauska sanayhdistelmä) kaunista rantaa. Sairaalassa on yksi uudempi, vuonna 2014 valmistunut rakennus, jossa sijaitsee päivystys, mutta muuten sairaala on hiukan vanhanoloinen. Tai no aivan yhtä vanhanoloinen kuin TYKS:in vanhat osat Turussakin. Joka tapauksessa sairaala on oikein kiva paikka ja kaikki meidän kanssa yhteistyötä tehneet työntekijät olivat hirmuisen ystävällisiä.

Isoin haaste ainakin minulle oli ruotsin kielen rooli Vaasassa ja sairaalassa. Kaikki kyltit, tekstit ja ohjeet on kahdella kielellä ja usein vielä ensin ruotsiksi. Kaikki myös tuntuvat olevan sujuvan kaksikielisiä niin sairaalassa kuin kaupungillakin. Meidän ryhmälle jaetuista potilaistakin täsmälleen puolet eli neljä, oli ensisijaisesti ruotsinkielisiä ja ainakin yksi taisi olla täysin ruotsinkielinen. Kyllä siinä on haastetta, eikä työn laatu ole läheskään yhtä hyvää kuin suomenkielisen potilaan kanssa toimiessa. On haasteita kysellä ja on haasteita ymmärtää, mikä syö supertärkeän anamneesin ja vuorovaikutuksen roolia potilaan kohdatessa. Henk.koht pidän potilaan kohtaamista ja hyvän, empaattisen suhteen muodostamista potilaaseen vastaanoton tai osastohoidon aikana äärimmäisen tärkeänä pointtina ja vajavaisella kielitaidolla tuon sillan rakentaminen tuntuu todella haastavalta. Se on kurjaa.



Yöpymishajautus on jotenkin absurdi tapahtuma. Matkustat neljä tuntia junalla kohti tuntematonta seitsemän puolitutun kurssikaverin kanssa, ja asetut asumaan ja elämään viikoksi näiden kanssa kaupunkiin, jossa et tunne ketään etkä mitään. Kaukohajautus saa aikaan kuplan. Koko viikon ajan tunsin olevani täysin irti Turku-arjesta ja eläväni lähes toisessa todellisuudessa, johon mahtui vain meidän oma kahdeksan hengen ryhmä, Vaasan keskussairaala ja yhteistä tekemistä. Minulle, jolle Vaasassa ei ollut mitään tuttua, ainut sosiaalinen piiri oli todellakin oma ryhmä, joka koostui tosiaan kivoista, mutta enimmäkseen vain puolitutuista kurssikavereista. Tuntui siis äärimmäisen hassulta tehdä yhdessä ruokaa ja istua iltaa kuin bestikset konsanaan, koska ilman Vaasaa vastaavaa ei ikinä tapahtuisi.





Mutta oma ryhmä hajautuksessa olikin juuri parasta! Minulla oli uskomattoman hauska viikko noiden ihmisten kanssa ja opin tuntemaan heitä viikossa paljon paremmin, kuin samassa luentosalissa istumalla 2,5 vuodessa. Nauroin kaikkina iltoina niin, että vatsalihaksiin sattui, ja koin valtavan monia tää on niin parasta lääkiksessä -hetkiä, kun pidimme yhdessä lettukestejä, kokkasimme, kävimme ulkona syömässä ja tanssimme Vaasan opiskelijayöelämässä. En voi kuvitella parempaa klinikkaryhmää kuin ryhmä, jossa nyt olen. ♥ Samanlainen fiilis taisi viikon aikana kolahtaa muihinkin, kun kaikki pikkuhiljaa oivalsimme, miten hyvin pelaamme yhteen, vaikka emme etukäteen kauhean hyvin toisiamme tunteneetkaan. Liekö olisimme sitä edes ikinä tajunneet ilman yhteistä viikkoa Vaasa-todellisuudessa.

Ekan hajautuksen jälkeen kokemukset siis äärimmäisen positiiviset!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti