lauantai 26. maaliskuuta 2016

Pääsiäinen on juhla ja juhla on ruokaa

Meillä on kotona juhlittu pääsiäistä aina pienimuotoisesti syömällä pitkäperjantaina hienommin. Tehty hiukan arkijauhelihakastiketta kivempaa ruokaa ja katettu pöytä kauniisti. Ei se sen kummenpaa vaadi, että saa päivään spesiaalifiilistä. Samaa "perinnettä" haluan itsekin jatkaa, koska mitä enemmän juhlittavaa, sitä kivempaa. 



Tämän pääsiäinen on juhla -ajatuksen takia olen tällä viikolla ollutkin aivan shokissa, kun tajusin, että kauppojen aukiolon laajennus koskettaa myös pitkäperjantaita! Esimerkiksi Turun Kupittaan Citymarket oli pitkäperjantaina auki 8-21. Minä en kestä. Oikeasti ihmiset. Tarvitsemmeko me näitä valtavia kauppoja auki isoina juhlapyhinä mm. pitkäperjantai, joulupäivä ja juhannuspäivä? Minun mielipiteeni mukaan aukiolo syö juhlan tuntua meiltä normitallaajilta ja arvokasta vapaa-aikaa kaupan työntekijöiltä. Tietysti, jos kaikki kaupan työntekijät olivat eilen rahanhimoisia opiskelijoita tai yksinhuoltajia, kuvio toimii, mutta minusta on kamalaa ajatella, että perheen pitkäperjantai-illallinen jää syömättä, koska isi on töissä iltayhdeksään myymässä karitsanpaistia kaikenmaailman mattimyöhäsille, joilla ei ole muuta tekemistä kuin roikkua kaupassa vapaapäivinäkin. Menkää ihmiset lenkille ystävien kanssa, pelatkaa lautapelejä perheen seurassa tai katsokaa vaikka leffa tyttö-/poikaystävän kanssa. Kauppaan ehtii kyllä jokaikisenä muunakin päivänä! Vuodatus loppu, kiitos.



Koska hoidimme ruokaostokset mallikkaasti jo torstaina, eilinen oli kokonaan pyhitetty lomailulle, pienelle ulkoilulle, ruuanlaitolle ja ihanalle illalliselle. (Okei myönnän, kävimme kaupassa ostamassa kahvia, mutta se oli pikkukauppa, joka olisi auki lakimuutoksesta huolimatta.) Saaristolaisleipä kylmäsavulohitahnalla on helppo ja hyvä klassikko, joka maistuu aina vain äärimmäisen hyvältä. Pääruokana meillä oli spessumpaa teertä (vai teeriä?), joka rikkoi sallitusti lihattomuuttamme olemalla sukulaiseni itse metsästämä. Riistan seurana nautimme keitetyt perunat, herkkusieni-sipulihöystöä ja savujuusto-olutkastiketta. Jälkkäriksi oli edellispäivänä jääkaappiin leipomani mango-valkosuklaajuustokakku, joka oli koristeltu pääsiäisteeman mukaan.


Etukäteen valmistettu jälkkäri ja yksinkertainen alkuruoka muuten tekivät elämästä todella helppoa, koska olin ruuanlaitosta pääosin yksin vastuussa Jarkon ollessa bänditreeneissä. Illan ainoa stressi keskittyi siis pääruokaan ja sekin turhaan, koska kaikki meni nappiin. Teeri á la Krista 10 pistettä.

Koska illallinen ei yksinään riitä, jatkoimme lomajuhlaa vielä tänä aamuna brunssilla. Ei siitä sen enempää, mutta vaatimattomasti sanoen brunssi 5 tähteä.


Kivaa pääsiäistä kaikille! ♥

Ps. Jos tämän illan suunnitelmat turkulaisilla auki, tulkaa tsemppaamaan Jarkon bändiä Ferry Is Closedia Logomolle Turku Bandstand 2016 -finaaliin. Tilaisuus K18.

torstai 24. maaliskuuta 2016

Pieni askel erikoislääkärille, suuri askel kandille

Kuten aikaisemmassa postauksessa mainitsin, kuuden viikon mittainen urani sairaalassa ei ole riittänyt tekemään minusta, ei lääketieteen, ei potilaiden kohtaamisen eikä sairaalaelämän asiantuntijaa. Siksi sairaalaa pyörittäville erikoislääkäreille ja hoitajille lähes leipäännyttävän päivittäiset puuhat ja toimenpiteet ovat minulle maailmankäsitystä mullistavia. Aaa se tapahtuu noin! Jaaaa tuota tuo luennolla mainittu juttu meinasikin!

(Olen tähän mennessä tehnyt yhden neljän tunnin päivystysvuoron Tyksissä ja jo tuohon neljään tuntiin mahtui kaksi wooo nään tämän ekaa kertaa -hetkeä. Olen itse kandina kuin pesusieni, jolle kelpaa mikä tahansa sairaalaan ja sen elämään edes pienesti viittaava tiedonmuru. Kun ei tiedä mitään, kaikki tieto on kultaa, jota tarpeeksi kokoamalla voi pikkuhiljaa rueta rakentamaan omaa käsitystä työstä sairaalassa, eri ammattiryhmien yhteistyöstä, lääkäriydestä ja kaikesta, mikä potilaan hoitoketjuun vain voi liittyä. En tiedä osaanko nyt avata tarpeeksi ajatteluani, mutta haen takaa sitä, että räkänokkana on vaikea hahmottaa suuria kokonaisuuksia ja yrittää ymmärtää organisaation toimintaa, kun ei vielä edes ymmärrä, miten yksi palikka tuossa valtavassa lego-tornissa toimii. Jos ensin tajuasi kuinka ratas pyörii, voisi alkaa oivaltaa, miten tuon yhden rattaan liike vaikuttaa sen naapureihin.)

Pieni syrjähdys aiheesta, anteeksi, mutta tuo aihe on minusta vain valtavan mielenkiintoinen, ja varmasti tulen kevään/tulevaisuuden myötä palaamaan siihen uusiksikin. Tabula rasa, vai miten se meneekään. Oikeasti minun piti tänään puhua yksilön ja kandin kannalta isoista jutuista, jotka sairaalassa kuitenkin ovat arkea, johon tuo edellisen kappaleen alku ennen syrjähtämistä jo vähän yritti pohjustaa.

Kuten meille on luennoilla opetettu, eteisvärinän käypä hoito ohjeistaa rytminsiirtoon äkillisesti alkaneen flimmerin hoitona. Käytännössä tämä yleensä tarkoittaa sähköistä rytminsiirtoa eli kardioversiota eli kevyesti nukutetun potilaan sydämen rytmin kääntämistä takaisin sinusrytmiin defibrillaattorilla. Defibrillaattori taas on sähköä sylkevä masiina, joita voi bongata nykyisin sairaaloiden lisäksi myös ostoskeskuksista. Elokuvista tuttujen "sähkökahvojen" sijaan sähkö johdetaan nykyään sydämen läpi yleensä kahden rintakehään kiinnitettävän tarralapun avulla ja irti-huudon jälkeen vain painetaan napista, joka sykäyttää jännitteet liikkeelle. Potilas säpsähtää, kandi säikähtää ja rytmi palautuu. Ei draamaa, ei jännitystä, vain asiallista sairaalahoitoa. Niinhän sitä luulisi. Kuitenkin kun asioita näkee ensi kertaa livenä, tilanne ei usein tunnu niin mustavalkoiselta kuin käypä hoito antaa olettaa.

Kuva täältä

a) En ole ikinä nähnyt ketään nukutetettavan. Aluksikin minusta on aivan käsittämätöntä, että on kehitetty aine, joka pystyy hetkeksi sammuttamaan täysin ihmisen tietoisuuden niin, että häntä voidaan iskeä 200 joulen voimalla ainoana reaktiona voimakas lihassäpsähdys. Sama aine pysäyttää hetkeksi myös hengityksen, mutta se on iha normaalia nukutuksen aikana ja palautuu yleensä ku annetaan isku. Kandille on kuitenkin melko epänormaalia nähdä ihmisen lipuvan minuutin sisällä nukutusaineen annosta pois tästä todellisuudesta ja rintakehän hengitysliikkeiden loppuvan täysin. Anestesiasta palaamisen seuraaminen oli myös todella kiinnostavaa. Tajunnan tasoa mittaava vektori kerrallaan uni kevenee: aluksi kädet koukistuvat oppikirjamaisesti vasteena kivulle, sitten kasvot kääntyvät pois kivun suunnasta, sitten reippaaseen puhutteluun ja ravisteluun vastataan äännehtimällä, kunnes pikkuhiljaa silmät alkavat aueta ja potilas palaa lopullisesti tähän maailmaan vailla minkäänlaista muistikuvaa, että häntä on juuri potkaistu kunnon sähköiskulla.

b) Kardioversio, jossa sydän siis hetkeksi pysäytetään, tuntuu todella isolta jutulta. Ei ole telkkarin sairaalasarjaa, jossa potilaita ei jytkittäisi deffalla takaisin elävien kirjoihin kuoleman porteilta, ja nyt minun edessäni käännetään tyynesti eteisvärinää samalla masiinalla. Potilas, joka äsken kävi itsekseen vessassa ennen toimenpidettä, makaa nyt sängyssä nukutettuna vailla omaa hengityskykyä, ja seuraavaksi aiomme johtaa hänen sydämensä läpi massiivin määrän sähköä, joka hetkeksi pysäyttää hänen verta kierrättävän elimensä, jotta se osaa itse taas lähteä takomaan oikeassa rytmissä eteisvärinän sijaan. Kuulostaa todella ufolta ja olikin todella vaikuttavaa nähdä toimenpiteen suoritus omin silmin.

Vaikka touhu kuulostaa hurjalta, kyse on todellakin sairaala-arjesta, joka vain tuoreen kandin silmiin näyttäytyy ekstrakiinnostavana. Tai ainakaan erikoislääkärit eivät enää meidän kandien tapaan jaksaneet säpsähtää deffan iskiessä. Minulla sen sijaan kääntyi rytäkässä varmaan omakin rytmi.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Lukiolikat Helsingissä

Me saimme pitkän jahkaamisen ja suunnittelun jälkeen kerättyä kasaan iso osa meidän lukioporukasta. Tai yläasteporukasta, riippuen keneltä kysyy, koska minä liityin jengiin vasta lukiossa, kun taas yksi muiden kanssa saman luokan yläasteella käyneistä jatkoi lukion sijaan amiskaan. Sama se, koska pointti oli vain kerääntyä kasaan ja kihistä estrogeenihöyryissä, jotka kuuden naisen samaan asuntoon sijoittaminen sai aikaan. Yksi viikonlopun kohokohta oli myös käydä moikkaamassa kaverin muutama viikko syntynyttä vauvaa ja tietysti tuoretta äitiä. Voi mikä söpöys ja pieneys ♥



Porukan kokoon saaminen oli itsessään jo aikamoinen temppu, koska sekaan mahtuu kaksi vuorotyötä tekevää sairaanhoitajaa, kaksi pk-seudulla kaupassa töitä tekevää, yksi erityisesti viikonlopputyötä tekevä ja sitten tietysti minä, jonka ainut murhe oli, ettei get together mene päällekkäin speksin vikan illan bileiden kanssa. Aika kovan osanoton onnistuimme lopulta keräämään kasaan, koska vain yhdelle viikonloppu oli mahdoton järjestää.




Koska emme ole tuolla porukalla nähneet lukion jälkeen tai ehkä jopa ikinä, jos katsellaan minun näkökulmastani, joka en kuulu jengiin vielä yläasteajoilta, tärkeintä oli olla vain yhdessä. Ja syödä hyvin. Lauantaille järkkäsimme elämäni parhaan brunssin, jonka parissa menikin kevyesti puoli päivää. Oli myös puhetta room escapesta, mutta lopulta olimme liian myöhässä ja liian rahattomia. Siispä tulikin vain pieni kävelyretki ruokailujen ja viinilasillisten välissä ennen illan laittautumista ja keskustaan siirtymistä. 
 
Ja yössä me viihdyimme. Aluksi yhdet coctailit istuskelupaikassa, sitten jonotusta baariin ja lopulta pilkkuun asti tanssimista. Lauantaiyön huumaan kruunasi vielä sunnuntaiaamu, jolloin kenelläkään ei ollut huono olo ja aamupalaksi riitti eilisen brunssin tähteitä.



Kuten tuo viikonloppu jälleen opetti, elämä on lopulta hyvin yksinkertaista. Kivoja ihmisiä ympärillä, hyvää ruokaa, yhdessä tekemistä, skumppaa, vähän aurinkoa ja se on siinä. Bingo.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

50% keväästä takana

Ajattelin nyt ekan klinikkakevään puolivälin kunniaksi (6 klinikkaviikkoa takana, 6 yhä edessä) käydä vähän läpi, miltä tämä touhu oikein tuntuu nyt, kun näkemystä on ekaa viikkoa enemmän, mutta ei tarpeeksi, että tekemisessä olisi totaalirentoutumisen makua. Seilataan ikäänkuin mukavan haaleassa vedessä.

 
Kevään tärkeimpiä anteja meitä opettavien lääkäreiden mukaan on oppia tutkimaan potilas. Potilaan kanssa jutteleminen, asioiden kyseleminen ja potilaan tutkiminen ovatkin kuuden viikon aikana kehittyneet koko ajan helpommaksi, mutta edelleen joudun tsemppaamaan itseäni joka kerta ennen potilaan lähestymistä, ja edelleen joka kerta aivot tuntuvat hetkittäin muuttuvan valtavaksi mustaksi aukoksi, jonka sisältä ei löydy mitään järkevää sanottavaa. Mustuudessa rämpiminen on kiusallista hetken, mutta jossain on menty kuitenkin eteenpäin, koska ajatuskatkot eivät oikeastaan enää huoleta minua. Jos bläkäri iskee, olen pari kertaa vain tyynesti todennut potilaalle, että odottakaas hetki niin kokoan ajatukseni. Kaksi sekuntia yhdellä toteamuksella "ostettua" hiljaisuutta ja kappas, pää toimii välittömästi taas hiukan selkeämmin.

Ettei arjesta tulisi liian auvoisa kuva, kyllä minua edelleen kuudenkin viikon jälkeen jännittää kohdata potilas. Kierroilla hymyilen jo sujuvasti, mutta asiantuntijan roolin ottaminen potilasta tutkiessa tai haastatellessa on isompi haaste. Olenkin löytänyt kehostani uuden jännityksen ruumillistuman lääkiksen myötä  - jännityshien, jonka pintaan puskemista lääkärintakki ei ainakaan helpota. Enää en kuitenkaan tuhlaa sunnuntain ja maanantain välisiä yöunia jännittämällä seuraavaa viikkoa uudessa paikassa, mikä on valtava edistys alkuvuoteen. On nimittäin todella kurjaa vatvoa ja jännätä etukäteen asioita, jotka seuraavalla viikolla voivat mennä pieleen (paino sanalla VOIVAT, eivät siis yleensä edes mene) tai tuntua ylitsepääsemättömän vaikeilta. Eniten minua taitaa jännittää, että petän potilaan tai minua ohjaavan lääkärin odotukset. Haluan olla hyvä ja tehdä asiat oikein, mutta liialla etukäteishepakoinnilla luon vain itselleni turhia paineita ja jännityksiä varsinaiseen tilanteeseen, jolloin on vaikeaa yrittää pysyä tilanteen rouvana.

Tässä vaiheessa, kun on sairaalaelämässään aivan vauvankengissä (lapsenkengissä tuntuu liian edistyneeltä sanalta), oikeille lääkäreille pienet jutut ovat itselle isoja juttuja. Kaikki käytännön toimet osastolla ovat minusta hurjan kiinnostavia, koska en tiedä sairaaloista mitään. Tänäänkin kuuntelin korvat höröllä, kuinka hoitajat toimivat pesuhuoneessa, kun potilas ei olisi halunnut peseytyä. Kaikki on minulle vielä edelleenkin uutta: miten potilasta kosketetaan, puhutellaan, autetaan ja miten paljon potilaalta voi vaatia. Ennen kuin voi luoda kunnolla oman tavan toimia, tekisi mieli kerätä Pinterest-tyyliin kollaasi muiden tavoista ja iskeä niihin en tekisi noin ja voisin tehdä juuri noin -nastoja, että saisi hiukan suuntaviivoja toiminnalleen. Tottakai minä peruskäytöstavat osaan, mutta ne eivät kaikissa tilanteissa riitä ohjaamaan vuorovaikutusta, koska on eri asia jutustella mukavia vanhuksen kanssa bussipysäkillä kuin hoitaa sairasta potilasta lääkärinä. Ei sillä, että minä muka osaisin rennosti jutustella kenenkään kanssa bussipysäkilläkään...

On iso kynnys mennä älisemään, että öööääää minä haluaisin kokeilla. Meille on painotettu oman aktiivisuuden roolia osastoilla, jotta klinikkaviikoista saisi mahdollisimman paljon irti, mutta on valtava askel yrittää ottaa räkänokkakandina roolia ja ujosti kysyä, josko minä saisin laittaa sen kanyylin rouvan käteen. Pitäisi, tiedän sen, mutta hankalaa se on. Osastoilla on kiire, hoitajat ovat todella monissä käytännön jutuissa lääkäreitä taitavampia ja minua jännittää kovasti. Tuntuu ajanhukalta mennä pyytämään, että saisi tehdä jotain, koska joku toinen hoitaa homman nopeammin ja todennäköisesti paremminkin.

Klinikkaviikot ovat todellakin keskenään erilaisia. On kaksi aivan eri maailmaa olla viikko poliklinikalla, jonne potilaat kävelevät omin jaloin varatulle ajalle puhumaan vaivastaan, tai olla viikko erikoissairaanhoidon sisätautiosastolla, jonne päädytään sänkypotilaaksi, kun voimat eivät riitä enää a) kotona b) terveyskeskuksessa. Samaan tahtiin seilaa yleensä myös ikähaitari, koska sisätautisia poliklinikkatason vaivoja ja sairauksia on nuorillakin, mutta osastolla potilaat ovat lähes kautta linjan iäkkäitä. Potilaina nuori perusterve yhden vaivan perheenäiti ja monisairas 85-vuotias vuodepotilas ovat kuin yö ja päivä. Toinen pitää saada jaksamaan ruuhkavuosien oravanpyörässä, kun toisen kohdalla ollaan tyytyväisiä, jos päästään vielä jalkeilleen ja neljä kertaa päivässä käyvän kodinhoidon turvin mahdollisesti kotiin. Henkilökohtaisesti suupieleni mutristuvat hiukan alaspäin, kun kalenterissa lukee osastoviikko, mutta sairaalan perusarkeahan osastotyöskentely on, joten suupielet poskiin vain ja menoksi.

Ps. Tämä viikko hajautuksessa Loimaalla, n. tunti Turusta, siksi auto.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Kodin tuoksu

Meillä on viime aikoina käynyt paljon yökyläilijävieraita. Joitakin viikkoja sitten kylässä oli Jarkon vanha kaveri, melkein heti hänen peräänsä Jarkon veli ja tällä viikolla olohuoneemme lattiaa on kuluttanut kroatialainen kaveri, johon tutustuimme couchsurfingin kautta.

Haluaisin ylipäätään, että tutuilla ja ystävillä olisi fiilis, että meille saa aina tulla kylään tai yökylään, jos vain tekee mieli tai iskee äkillinen tarve päästä Turkuun. Kivasti meillä on vieraita käynytkin, vaikka majoitusvaihtoehtoina on tarjolla ainoastaan ohut roskalavalta pelastamani Ikean petauspatja ja tyynyistä riisuttu sohva. Yksi asia minua vieraiden ilmestymisessä jaksaa aina hämmentää. Ei se, että kahvia kuluukin äkisti paljon enemmän, eikä edes se, että olohuoneemme muuttuu vierailun ajaksi hotellihuoneeksi. Kerta toisensa jälkeen hämmennyn yhden ihmisen vaikutuksesta kodin tuoksuun.

Ihosta, tavaroista ja pölystä se kai koostuu, koska vaikka muuttaa asunnosta toiseen, tuttu tuoksu seuraa mukana. Olin aikanaan aivan kauhuissani, kun vanhempani ilmoittivat meidän vaihtavan päikseen asuntoja isovanhempien kanssa. Minä en halua asua siinä tuoksussa! Se ei tuoksu kodilta! Onnekseni meidän oma tuoksumme muutti mukanamme uuteen osoitteeseen samalla, kun isovanhempien tuoksu pakkasi reppunsa ja valtasi muuttokuorman mukana meidän vanhan kotimme. Nykyään olen asunut tarpeeksi kauan poissa Kuopio-kodista haistaakseni sen tuoksun hetken ajan sinne palatessani. Pienessä hetkessä nenä ja aivot kuitenkin turtuvat jälleen eikä tuoksu palaudu enää ennen uutta pidempää taukoa.



Turku-kodin tuoksusta en enää osaa sanoa mitään, ellei se äkisti muutu jostain syystä. Vastapaistetut sämpylät, kaalilaatikko, yksi kroatialainen olohuoneen lattialla, mitä näitä syitä nyt on. Minusta on aivan käsittämätöntä, että yksi ihminen kykenee sekoittamaan tutun tuoksujen harmonian ja herkistämään nenän omalle kodille niin, että yhden sisäänhengityksen jälkeen voin todeta, että täällä ei tuoksu meidän kodilta. Enkä tarkoita, että vieraamme olisivat jotenkin pahanhajuisia, ei laisinkaan, mutta he ovat vieraanhajuisia, ja se riittää sekoittamaan kotituoksupakan hetkeksi.

Jäiks, et odotan innolla pääsiäislomaa! Yli viikon tauko kaikesta arjesta ♥

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Vuosijuhlamekko Kiinasta

Kuukausi aikaa elämäni ensimmäisiin vuosijuhliin ja ylipäätään ensimmäisiin iltapukujuhliin, jos vanhojentansseja ei lasketa, eikä niitä lasketa, koska tanssien konsepti on täysin oma lukunsa. Koska lippujen saaminen oli suuren työn, tuskan ja hinnan takana, täytyy tästä kuukaudesta ja juhlien fiilistelystä ottaa kaikki irti. Ikinä ei myöskään ole liikaa tilaisuuksia juoda perjantai-iltana ystävien kanssa skumppaa ja dippailla hedelmiä (okei, oli myös vaahtokarkkeja) suklaafonduessa, ja kun nämä kaksi yhdistetään, saadaan neljän naisen proffisfiilistelyilta.

Suurin riemun- ja murheenkryyni (ja ylipäätään yksi merkittävä syy änkeä näin kovaa vuosijuhlille) on naisille tietysti iltapuku. Jos skumppahetkiä kavereiden kesken on aivan liian vähän, niin on myös iltapukujuhlia Suomessa. Kun eteensä viimein tälläisen juhlatilaisuuden saa, kerääntyy hurja paine löytää se unelmiensa ja pankkitilinsä saldon mukainen mekko hiukan yli kuukaudessa, joka lipunmyynnistä vuosijuhlaan on. Olen kuullut häämekkojen metsästyksestä tarinaa, että kun sen oikean kohtaa, sen vain tietää, eikä sen hetken jälkeen mikään muu mekko tunnu enää miltään. Samanlaista tarinaa muuten kuulee häämekkojen metsästystä usein edeltävästä sen oikean jahtaamisesta, onneksi. Minulle kävi proffismekkoni kanssa juuri noin. Törmäsin jonotuksen aikana mekkoja plärätessäni siihen täydelliseen, eikä yksikään kuva enää sen jälkeen saanut minua tuntemaan mitään. Päähäni mahtui vain se yksi, jossa ei tuntunut olevan yhtäkään vikaa tai heikkoutta. Ainiin, paitsi, että mekko löytyi kiinalaisesta nettikaupasta (Light In the Box).

En halua olla rasisti, mutta jokainen varmasti tietää tarinoita bridezilloista tai promzilloista, jotka kiinapaketin avatessaan repivät seinät alas ja itkevät silmänsä ulos, koska paketista paljastuu sen täydellisen sijaan se kammotus. Kauhea jämäpaloista koottu väkerrelmä, jolla ei ole mitään tekemistä nettikaupan kuvan 150-senttisen kiinalaismallin päällä säihkyvän unelmamekon kanssa. Kauheinta hirviössä usein on, että siitä on maksettu ja mekon Kiinaan palauttaminen veloitetaan asiakkaan omasta pussista. Tässä vaiheessa usein myös aika alkaa kinnata vastaan, koska vaikka lentokone kiertää maapallon vajaassa vuorokaudessa, mekkopaketti Kiinaan saattaa pyöriä reissullaan useamman viikon vailla varmuutta perille pääsystä. Nämä kauhukuvat päässäni yritin liennyttää rakkauttani mekkoa kohtaan.

Turhaan. Kun sen yhden on löytänyt, mikään muu ei enää tunnu miltään.

Seurasi kovaa keskustelupalstojen tutkimista, budjettiharkintaa ja riskien arviointia. Jos minä tilaan mekon ja se minut pettää, mitä teen? Jos menetän tilaukseen 150 euroa, miten talouteni sen kestää? Entä, jos minua vain huijataan ja joudukin lopulta maksamaan tullille valtavat summat saadaksemi mekon Suomeen? Tarpeeksi asiaa vatvottuani ja itseäni mittailtuani, minä vain päätin antaa mennä, #yolo. Tilaus matkaan ja mekon hinnan kylkeen 10 euron extra fee -vakuutus, joka lupasi korvata minulle mahdollisesti tullissa koituvat kulut mekon itselleni lunastettuani. (Tässä vaiheessa viimeistään kuulosti liian hyvältä ollakseen totta = huijaukselta, mutta keskustelupalstojen mukaan systeemi todella toimi.) Kokonaisuudessaan hintaa mekolle tuli tilausvaiheessa 114 euroa sis. mekko, toimitus ja extra fee -vakuutus.

Kymmenen päivää tilauksesta ja mekko oli Kupittaan Citymarketin DHL:n pakettilaatikossa. Olisivat tuoneet ovellekin, mutta en ollut kyseisenä päivänä kotona. Paketti jäi ennen minulle päätymistään tulliin ja minulta veloitettiin 18e (DHL:n perimä tullauksenhoitomaksu) + mekon verot = 42,88e. Toissapäivänä laitoin kuvan kuitista Light In the Boxille ja eilen koko 42,88 euroa korvattiin tililleni. Uskomatonta, mutta totta. Se vakuutus todella toimi ja lopullinen mekosta maksamani hinta jäi tilausvaiheen 114 euroon.

Miltä unelmieni mekko sitten näytti? Väärän väriseltä, oli ensimmäinen havaintoni. Nettisivun haalean vaaleanpunainen oli todellisuudessa haalea persikka. Täydelliseltä, oli onneksi toinen havaintoni. Työn jälki on todella hyvää ja pikaiseen pumasilmän tarkasteluun ei osunut mitään huomautettavaa. Alahelman taitokset on jopa tehty kääntäen niin, että ulkopuolelle ei näy edes ommelta. Istuvuus ja kokotaulukon perusteella valittu koko ovat täydelliset ja selän nyöritys antaa tarvittaessa pelivaraa kumpaankin suuntaan. Pienen sulatteluajan jälkeen olen myös täysin rakastunut mekon "uuteen" väriin. Haalea persikka on upea väri, joka sopii minulle hyvin, ja mekkoni on nykyisenään täydellinen kevätunelma. Tunnen itseni mekossa todella kauniiksi enkä meinaa edes malttaa odottaa, miltä nilkkoja viistävä helma tuntuu oikeana juhlapäivänä, kun meikit ja hiuksetkin ovat kohdallaan ♥


Viimein kaikki on hyvin. (Mikä tv-sarja? :D) Kiinalainen netti-ihastukseni oli onneksi huijannut vain hiukan profiilikuvallaan. Ehkä sekin jopa menee vain trendikkäiden kuvafiltteröintien piikkiin.

torstai 17. maaliskuuta 2016

Näpit irti opintotuesta!

Postauksen vieraskirjoittajana Jarkko.

Kun minä sanon ”näpit irti”, niin te huudatte ”OPINTOTUESTA!!”
Kun minä sanon ”koulutus on tärkeä”, niin te huudatte ”KÄYTTÄKÄÄ JÄRKEÄ!”
Kun minä sanon ”Stubb, Soini, Sipilä”, niin te huudatte ”EMME ALISTU IKINÄ!” 

Yllä olevat kaavat tulivat tutuiksi, kun matkustimme opiskelijakavereiden kanssa Turusta Senaatintorille osoittamaan mieltä ja marssimaan opintotukileikkauksia vastaan. Krista ei paikalle päässyt, joten hän pyysi minua kirjoittamaan aiheeseen liittyvän tekstin. Annan siis nyt lyhyen briiffin päivän tapahtumista omasta näkövinkkelistäni.

Mielenosoitukseen lähtemisen kynnys oli tehty äärimmäisen pieneksi. Turun tuomiokirkon edestä tarjottiin ilmaista kyytiä ymmärtääkseni TYY:n ja ÅAS:n järjestäminä kolmen linja-auton verran. Minä ja pari opiskelijakaveria värkättiin tyylikkäät banderollit edeltävinä päivinä ja hypättiin bussiin protestimielialaa täynnä – vaikka kyllä sitä moodia sai vähän alkuun etsiäkin. Itse en ollut koskaan osallistunut mielenosoitukseen, mikä on sinällään hassua, koska minulla on olevinaan mielipiteitä niin moneen asiaan.

Mutta kyllähän se hurmos sieltä löytyi! Senaatintorille on kokoontunut opiskelijoita ympäri Suomen ja kaikki heistä pitävät hallituksen opintotukeen kaavailemia leikkauksia kohtuuttomina - etenkin kun otetaan huomioon ne surullisenkuuluisat valokuvat missä sankarimme ministerit Sipilä ja Stubb lupaavat, ettei koulutuksesta leikata. Koulutuslupaus oli avainsana.

Koulutuslupaus vääntäytyikin mielenosoittajien keskuudessa koulutuskusetukseksi. Mikä laitettakoon pähkinänkuoreen mielenosoituksen facebook-sivun seinällä olevan tekstin avulla:

Hallitus on päättänyt leikata maan pienituloisimmalta väestönryhmältä, opiskelijoilta, toimeentulosta historiallisen paljon - 150 miljoonaa euroa. Tämä tarkoittaa viidennestä koko korkeakouluopiskelijoiden opintotukibudjetista.

Lähtökohdat mielenosoitukseen olivat synkät, sillä kokoomuksen uraohjus opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen totesi jo ennen mielenosoitusta, että opiskelijoiden mielenosoitus herättää hänessä lähinnä empatiaa. Hallituksen kirjaamia suunnitelmia ei tulla muuttamaan, koska hallitusohjelmaan kirjatut asiat sovittiin hallituspuolueiden kesken jo ennen kuin hänestä tehtiin opetusministeriä.

Tätä kantaa entinen opiskelija-aktiivi Grahn-Laasonen on toistanut useaan otteeseen. ”Opiskelija-aktiivi” on joko kasvanut liian ulos opiskelijan arjesta tai sitten oma poliittinen ura Stubbin taluutushihnassa on tärkeämpi. Kyseenalaisten toki yhden ihmisen mahdollisuuden vaikuttaa politiikassa asioihin, kun hallitusohjelmat ja puolueet hengittävät niskaan, mutta ministeritason henkilöllä pitäisi jo pientä vaikutusvaltaa ollakin. Ja selkärankaa.

Stubb onkin kovaan ääneen kiitellyt Grahn-Laasosen arvokasta työtä, jota hän tekee päivittäin suomalaisen koulutuksen eteen. Hauskaa, miten mielikuvat voivatkaan riippua siitä, minkälaisten lasien läpi asioita katsoo. 


Joka tapauksessa Senaatintorin puheiden jälkeen marssimme edellämainittujen iskulauseiden kaikuessa eduskuntatalon eteen Kansalaistorille, jossa oppositiopoliitikot pääsivät poimimaan irtopisteitä vihaisesta opiskelijajoukosta. Kansalaistorin protestoijia kuunnellessa ja katsellessa en voinut olla ihmettelemättä suurta ristiriitaa Suomen poliittisen kartan ja väkijoukon välillä. Hallitus näyttäisi hyvin erilaiselta, jos mölyävän väkijoukon perusteella pitäisi päätellä puolueiden kannatusta.

Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki ja Vihreiden Ville Niinistö saivat ehdottomasti suurimmat suosionosoitukset. Molemmat huudattivat kansaa ja varmasti nauttivat tilanteesta, jossa ei tarvitse olla kummoinen kummitus saadakseen osakseen hurraahuutoja ja huomionosoituksia. (Arhinmäki veti tutulla retoriikallaan tämän taas kaikista övereimmäksi.) Rinteestä ei tähän tosin oikein ollut – vastaanotto oli hyvinkin nuiva.

Erityisen nuivaa vastaanotto oli luonnollisesti hallituspuolueiden edustajille. Mikä on sinällään ymmärrettävää. Vähemmän ymmärrettävää oli se väkijoukosta kumpuava aivoton tyhjä huuteleminen, joka ei parin hauskan läpän jälkeen enää jaksanut itseäni innostaa. Kovasti vaaditaan dialogia ja samaan aikaan huudellaan hävyttömyyksiä.
Oh snap...

Muutenkin puheista puolet menivät minulta täysin ohi! Kaiuttimia oli asetettu vain lavan läheisyyteen, joten kun joku hallituspuolueen edustaja yritti nousta lavalle, nämä edellämainitut ölisijät pitivät huolen, että jo valmiiksi hiljaisista volyymeistä ei irtoa mitään kuultavaa siihen etäisyyteen, missä me päivystimme. Olenko tylsä mielenosoittaja, jos minua häiritsee, että en kuule mitä vastapuoli yrittää sanoa?

Ölinästä heijastuu turhautuneisuus. En minä itsekään enää kauaa opintotukia nosta, kun valmistuminen lähestyy, mutta valmistuttuanikaan en aio ikinä unohtaa kuinka tärkeässä arvossa pidin niitä tukieuroja, jotka tililleni kolisi, sillä ilman niitä mahdollisuuteni opiskella olisivat olleet paljon rajallisemmat. Ei Suomesta mitään Yhdysvaltoja pidä tehdä.

Tämän kehnohkosti järjestetyn torikokouksen jälkeen hyppäsimme bussiin ja huristelimme takaisin Turkuun. Muutimmeko jotain? Näillä näkymin emme, mutta tulipahan tehtyä ja hyvällä asenteella. Mielenosoitukset ovat tarpeellisia ja uskon niiden kannattavuuteen vähintäänkin poliittisen keskustelun ja mediahuomion herättäjinä. Ja vaikka aihe oli vakava, meillä oli erittäin hauskaa.

Jään mielenkiinnolla ja kauhunsekaisin tuntein odottamaan millaisia arvovalintoja Suomen hallitus tulevaisuudessa vielä työntää ilmoille.

-Jarkko

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Pala Turkua on kuollut

Tänään oli uskomattoman kaunis päivä. Juuri täydellinen kevätpäivä, jolloin tekee mieli vaihtaa talvitakki keyempään ja repiä sukat pois jaloista paljaat nilkat maailmalle paljastaen. Tai sitten oli juuri täydellinen päivä istua luennoilla aamukahdeksasta iltakuuteen ja ahdistua kevyesti huomisesta ekg-tentistä. Ei saa kuitenkin ymmärtää väärin, sillä mieleni ei ole lainkaan musta, vaan ehkä jopa parempi noin, koska sheivaustottumukseni eivät ole vielä valmistautuneet paljaiden kehonosien esittelyyn... Ja kyllä minä täydestä päivästä huolimatta varastin hetkeni auringolta. Vietin sairaalanmäellä aurinkoista seinänvierusta vasten tunnin muka ekg-kirjaa pläräten, vaikka todellisuudessa nautin vain poskea kuumottavasta valopallosta ja tummaan villakangastakkiin porautuvasta lämmöstä. Kiusakseni snäppäilin siskolleni Kuopion talvierämäähän vihreää nurmikkoa ja hiekasta tyhjennettyä asfalttia. Vastauksena sain monta metriä lunta suoraan Kuopion kodin takapihalta. Tasan eivät käy kaupunkien lahjat.

Eletään valoistuvien iltojen aikaa ja erityisen hyvin sen huomaa, kun on viikottain liikenteessä aina samaan aikaan. Pääsykoekeväänä loistava mittari valon riemuvoitolle oli valmennuskurssin tunnit, jotka joka viikko kulkivat samaa rataa, samaan kellonaikaan. Tänä keväänä tuota virkaa hoitaa kehitysmaalääketieteen valinnainen kurssi, jonka luennot järjestetään joka keskiviikko kolmesta kuuteen. Tammikuussa kuudelta ulkona oli pahimmillaan -15 astetta pakkasta ja säkkipimeää, kun tänään kuudelta ulkona oli 5 astetta plussaa ja upea auringonlasku. Homma etenee!

 
Kotimatkalle osui tänään muutakin merkittävää kuin kauniin kevätpäivän kaunis auringonlasku. Puolentoista kilometrin matkalle osui hetki. Ei vain määrätty kohta kellosta tai tietty kasa sekunteja vaan tilanne, joka tuntui joltakin ja tuli aivan tyhjästä, hetki. Helsingintien varteen melko lähelle meitä, ollaan rakentamassa uutta kerrostaloaluetta ja kuten elämässä yleensäkin, vanhaa on purettava ennen kuin voidaan saada uutta. Kaivinkoneen karuun syleilyyn päätyy, on päätymässä tai on jo päätynyt mm. Ekotori-kirpparin entinen rakennus ja yliopiston osakuntien kerhotalo Uusis, joka minulle oli tänään se juttu. Parilla kaivinkoneen rouhaisulla päähäni iskeytyi totuus, että olemme asuneet Turussa niin pitkään, että kaupunki alkaa elää ympärillämme. Emme ole nähneet vain nykyisyyttä vaan myös jo mennyttä. Se opiskelija-Turku, johon minä tulin syksyllä 2012, ei ole enää sama, johon uusi opiskelija astuu. Ei ole Sotkua, se purettiin jo pari vuotta sitten, eikä Uusista, jonka tilalla huomasin viime perjantaina olevan vain montun, kun reissasin Helsinkiin. Kaupunki elää ja muuttuu, kuten teemme mekin sen sisällä.



Uusis oli meille kummallekin Jarkon kanssa ensiaskel kohti opiskelijaelämää. Jarkon eka haalarimerkki ikinä on peräisin Uusiksen bileistä ajalta, jolloin vasta minä oli päässyt opiskelemaan. Minä vietin ekat sitsini tiukassa sumpussa 40 muun piltin kanssa Uusiksella ja illan päätteeksi talutimme porukalla liikaa juonutta kaveria Nummesta satamaan kotiin. Uusiksen tanssilattialla Jarkko myös tapasi ekaa nykyisen bändinsä kitaristin, minun silloisen luokkakaverini, joskaan kumpikaan ei silloin vielä tiennyt toisistaan tai soittotaidoistaan. Paria kuukautta myöhemmin pojat löysivät toisensa muusikoidennetistä etsimästä bändiä, ja nyt tulevalla viikolla tuosta hetkestä lähtenyt bändi on todellisuutta Turku Band Stand 2016 -finaalissa (Ferry is Closed facebookissa tästä).

Tänään 16.3.2016, päivälleen kolme vuotta ja seitsemän kuukautta minun muutostani Turkuun, Uusis on maan tasalla ja ainoastaan muistot pitävät elossa tuota osaa opiskelija-Turusta. Vähemmästäkin tulee hetki.

 
Ps. Voi kauhea, kun ei ole hetkeen mitään postannut niin tuntuu nyt kirjoittaessa, että tekisi mieli vuodattaa tähän ylös aivan kaikki, mitä on viime aikoina tapahtunut ja kuulunut. Yritän kuitenkin pidätellä ja päästää kaiken ulos vasta, kun on aikaa keskittyä tähän paremmin. Kiireen luomasta tauosta huolimatta ihana huomata, miten hyvältä tää kirjottaminen taas tuntuukaan!

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Väsy

Olen viimeiset viikot ollut sänkyyn kaatuessa aivan poikki. Siis aivan poikki. Onneksi myös sängyn toisella reunalla on kärsitty samasta vaivasta, joten peitto korviin ja uneen 10 sekunnissa -metodi ei ole aiheuttanut parisuhteen sisällä poikkeuksellista närkästystä. Näiden viime viikkojen aikana olen kauhulla miettinyt ruuhkavuosia, joista on trendikästä paasata naistenlehdissä ja mhl:ssä. Miten ihmisestä on selviämään työstä, arjesta, harrastuksista, liikunnasta, ruuanlaitosta ja mahdollisista lapsista samanaikaisesti? Aloin välittömästi jälleen harkita vaihtoon lähtemistä tai useamman välivuoden pitämistä ihan vain huvikseen, että saisin lykättyä valmistumistani mahdollisimman kauas ja välteltyä hyrrän lailla pyörivää oravanpyörää vielä hetkisen pidempään.

Toisten elämä on jatkuvasti tälläistä, jota minun elämäni on ääripoikkeuksellisesti ollut viime viikot. Aamulla salille, päiväksi kirjastoon, lounaalle vanhojen kavereiden kanssa, iltapäivällä pelastamaan katukoiria, sitten kotiin tekemään illallista, myöhemmin illalla reeneihin, reeneistä moikkaamaan kummipoikaa ja kyläilyn jälkeen vielä iltapuhteena huomisen ennakkotehtävät. Huomenna sitten sama uudestaan ja viikonloppuna valmentamaan 5-vuotiaita urheiluleirille, kunnes sunnuntaina täytyy loikata junaan ja matkustaa Vaasaan hajautukseen. Tuo on jatkuvaa ja nautinnollista arkea toisille. (Edellä mainittu siis täysin kuviteltu päiväohjelma, jolla ei ole minun viime viikkojeni kanssa muuta yhteistä kuin kiireen tunne. Minun päiviini ei ole sisältynyt lähes lainkaan liikuntaa, kulkukoiria tai valmennettavia 5-vuotiaita.) Minä taas olen ollut rättipoikkiväsynyt parista ruuhkaviikosta, vaikka viime viikot ovatkin olleet lähes poikkeuksetta täynnä vain mukavaa puuhaa. Silti elämä uuvuttaa. 

Ensin oli mahtava viikko Vaasassa, mutta reissaaminen ja vieraassa paikassa oleminen uuvuttaa aina. Tätä seurasi jonotusviikko proffiksille, jonka viikonloppuna hyppäsin bussiin ja matkustin Helsinkiin tapaamaan vanhoja kavereita. Äärimmäisen kivaa, mutta eri tavalla rentouttavaa kuin omassa kodissa totaalirentoutuminen. Viime viikolla meillä oli kylässä Jarkon veli, mikä oli aivan mahtavaa, mutta tietysti koti tuntuu erilaiselta, kun joku "ulkopuolinen" on kylässä. Lisäksi speksin näytökset alkoivat rullata ja loppuviikko menikin aikalailla teatterilla. Tällä viikolla speksi jatkuu edelleen, minkä lisäksi on harkkojen ennakkotehtäviä, vikan näytöksen bileet ja perjantaina jälleen uusi reissu Helsinkiin.

Katsotaan sitä hengittämistä vaikka sitten sunnuntaina, kun palaan kotiin.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Miehen 340e on naisen vitamiinitipat

Kuten edellä opittiin, yliopisto on opiskelijoiden koulutuslaitoksen lisäksi myös tieteen kehto. Tieteen ydin taas on tutkimus ja tutkimuksen ydin tutkittavat. Kun yhdistetään kaikki edellä mainittu, saadaan yhtälö, jossa yliopisto saa tutkimuksia, tutkijat saavat tutkittavia ja yliopisto-opiskelijat korvauksia pienenevän opintotukensa rinnalle. Koska miksipä köyhä opiskelija ei myisi aikaansa ja elimistöään tieteelle, jos vain hinnasta sovitaan.

Olen itse ollut mukana yhdessä unilääketutkimuksessa ja kahdessa muussa tutkimuksessa, joissa toisessa arvioitiin toimiston vetoisuuden ja lämpötilan vaikutusta työskentelyyn ja toisessa seinämateriaalien vaikutusta huoneesta toiseen kantautuvaan ääneen. Aivan Nobelia en siis ole ollut Turkuun tuomassa, mutta omaa uteliaisuutta ja rahapussia koe-eläimenä vietetyt tunnit ovat täydentäneet. Aivan kaikkeen en kuitenkaan ole valmis heittäytymään, koska sen verran erityisesti lääkejutut itseä epäilyttävät. Ennen viime keväiseen lääketutkimukseen lähtemistä tein jonkin verran taustatyötä farmiksen kirjasta ja netistä, että mitäs mömmöä minulle ollaankaan antamassa, ennen kuin olin valmis allekirjoittamaan suostumuksen. Toinen ääripää on eräs kaverini, joka Helsingin kaveriviikonlopun aikana jutteli Lontoossa tarjolla olevasta mahdollisuudesta, jossa "sulle vaan annetaan influessa ja sit jotain lääkettä siihen ja ne tutkii et miten se vaikuttaa ja kaikki maksetaan plus tietty palkkaa joku pari tonnia". Joo ei.

Vaikka en ole valmis influenssaa kehooni istuttamaan, olisin todella kiinnostunut lähtemään mukaan esimerkiksi erilaisiin PET-tutkimuksiin, joita Turussa tehdään paljon, koska täällä sijaitsee valtakunnallinen PET-keskus. Minun ja tutkimuksien välillä on kuitenkin ongelma, joka ei liity tutkittavien asioiden arveluttavuuteen tai edes omiin pelkotiloihini. Minä olen väärää sukupuolta.

Lähes kaikissa tutkimuskutsusähköposteissa, joita lääkiksen sähköpostilistan kautta mailiini kilahtaa, halutaan tutkittaviksi miehiä.
"Saatat soveltua ihmisen tietoisuutta käsittelevään tutkimukseen, jonka palkkiona maksetaan 340e, jos
olet 18-45 -vuotias. JOO!
et tupakoi. EN! 
olet oikeakätinen. OLEN!
puhut sujuvaa suomea. KYLLÄ!
pidät pizzasta. EHDOTTOMASTI!
olet mies." VOI *ITTU......

Vaikka lääke- ja kuvantamistutkimukset kaipaavat usein miehiä koehenkilöikseen, onneksi meille naisillekin on tarjolla jotain.
"Oletko 20-50 -vuotias nainen? JOO!
Käytätkö kosteusvoidetta tai vastaavaa vähintään peri kertaa viikossa? KYLLÄ!
Käytätkö hajustettuja kosmetiikkatuotteita? KÄYTÄN!
Jos vastasit kaikkiin kyllä, saatat olla juuri etsimämme henkilö! JES, KERRANKIN!
Nyt on mahdollisuus olla kehittämässä ihanaa kosmetiikkatuotetta! Ai, jee.....
Kiitokseksi osallistumisesta saat tuotepalkinnon." Wohoooo ja lippu salkoon.....

Ihmisen tietoisuus vai kosteusvoide? 340e vai heleyttävät c-vitamiinitipat? Aika helppo valinta, kosteusvoide ja vitamiinitipat tietysti.
Ihanaa naistenpäivää kaikille naisille! Maailma on meidän, vaikka PET-tutkimukset eivät olisikaan.

T. Onnellinen kosteusvoiteiden arvioija ja tuore heleyttävien C-vitamiinitippojen omistaja

torstai 3. maaliskuuta 2016

Koulu vai yliopisto?

Minulla on takana lähes viisi vuotta yliopisto-opintoja. Voisin nyt keväällä valmistua maisteriksi ja siirtyä jahtaamaan uraputkea, jos olisin heti lukion jälkeen lähtenyt tallaamaan minulle silloin auennutta opintopistepolkua kiltisti eteenpäin. Hienon opintopolun sijaan olen kuitenkin kierrellyt ja kaarrellut, ottanut harha-askeleita ja tuhlannut yhteiskunnan varoja seilaamalla tiedekunnasta toiseen ja elämällä opintotuella. Hetkeäkään en kuitenkaan kadu. Eikä tule katumaan yhteiskuntakaan, koska minulla on koko ajan ollut selkeä suunta eteenpäin, ja tulevaisuudessa häämöttää päivä, jolloin tämä valtio saa opintotukien osalta minulta kyllä omansa takaisin.

Vaikka Sipilä, Stubb ja kumppanit eivät tutkinnosta toiseen koikkelehtimistani arvosta, olen minä jotain kahden "hutivuoden" aikana oppinutkin. Säästääkseni monelta kahden vuoden yliopisto-opinnot, aion nyt jakaa oppimani kanssanne. Koska kyseessä on kuitenkin korkeakoulutason opinnot, pyydän kaikkia keskittymään ja lukemaan seuraavat lauseet huolella. Valmiina? Sitten mennään.

Tämä ei ole koulu. Tämä on yliopisto.

Kuva: Turun yliopisto/viestintä

Kahteen lauseeseen mahtui näppärästi yksi vuosi Itä-Suomen yliopiston sovelletulla fysiikalla ja toinen mokoma Turun yliopiston biologialla. Jos en mitään muuta noiden vuosien aikana kunnolla oppinut, niin tuon matran ainakin. Yliopisto, ei koulu. Ei koulu, vaan yliopisto. Ei mennä kouluun, mennään yliopistolle.

Hauskaa tästä hokemisesta, josta ilmeisesti riippuu koko tiedettä tekevän yksikön uskottavuus, tekee se, että tämä ainut asia, jonka "preppauksena" kohti lääkistä käymäni kahden vuoden opinnot onnistuivat minulle huolella opettamaan, ei päde lääkiksessä. Lääkis on koulu. Lääkiksessä yksikään luennoitsija ei kaiva takataskustaan raippaa ja mätki sormille, jos opiskelija lipsauttaa suustaan pääsevänsä koulusta kahdelta, kun aiemmissa opinnoissa muistan useammankin opettajan korjanneen opiskelijoita, että tämä ei ole mikään koulu, tämä on yliopisto.

Koko juttu on minusta aivan naurettava. En tiedä, onko kyse alemmuuskompleksista, arvostuksen katoamisen pelosta vai oman egon pönkityksestä, mutta minä henkilökohtaisesti uskon yliopistoon, jonka uskottavuus ei ole kiinni opiskelijoiden sanavalinnoista. Menohan on suorastaan kuin Harry Potterista! Ei ole Voldemortia eikä koulua, vaan on tiedät-kyllä-kuka ja yliopisto. Molemmat ovat puheessakin yhtä käteviä käyttää. Monelta koulu loppuu tänään? vs. Monelta yliopisto loppuu tänään? Yliopisto on upea sana ja joka kerta olen ylpeä kertoessani uudelle tuttavuudelle opiskelevani yliopistossa, mutta eihän se nyt puhekieleen taipuva sana ole. Turussa luonnontieteiden opiskelijat kiertävät sanakriisiä ovelasti puhumalla vain mäestä. Yliopiston päärakennus ja luonnontieteellisen tiedekunnan tilat kun sijaitsevat Turussa Yliopistonmäellä, joka näppärästi lyhenee mäkeen koulun ollessa pannassa. Onko se nyt muka tieteen kehtoa kunnioittavaa, häh? Rinnastaa sivistyksen syntysija koholla olevaan maakerrostumaan. En ala.

Kuva: Turun yliopisto/viestintä



Vaikka nykyään saan kutsua opiskelupaikkaani kouluksi saamatta opetushenkilökunnalta henkisesti turpaan, vanhat traumat vaikuttavat arkeeni edelleen. Aivoihini ehti kahdessa vuodessa syöpyä niin tehokkaasti, että yliopisto ei ole koulu, että ollessani samassa porukassa muissa tiedekunnissa opiskelevien kanssa, minä tunnen niitä alemmuudentunteita puhuessani koulusta yliopiston sijaan. Kai ne nyt tajuaa, et mäkin opiskelen yliopistossa, vaikka puhun koulusta? Että olen ihan yhtä kova muija kun nekin, vaikka en käytä kankeaa yliopisto-sanaa? Että näin suuria murheita meikäläisellä..

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Mikä ihmeen speksi?

70-vuotias kandiseura ja 16-vuotias speksi, go Turku! Hämmentävää, että 16:sta showsta olen itse ollut/olen mukana jo kolmessa. Kaukana ovat JHOEP:in (Jotta huominen olisi eilistä parempi, vuoden 2014 speksi) ajat, vaikka tuntuu, että vastahan näin ekat kenraalit ja aloin tajuta, mistä speksissä on kyse! Ennen lääkistä minulla ei nimittäin ollut mitään hajua, mitä speksaaminen meinaa. Tai jos olikin niin ajatukseni olivat ainakin aivan vääriä. "Joukko, ah niin coolei ja itsestään liikaa luulevia lääkisläisiä esittää toisilleen jotain teatteria, jota ne ei oikeasti osaa tehdä, ja yrittää kovasti myydä sitä muillekin saadakseen lisää rahaa. Ei kiinnosta." Voi, miten väärässä sitä ihminen voikaan olla.

Speksi on yli 100 lääkisläisen kurssirajoista piittaamatta yhdessä luoma musikaalityyppinen show, jossa on tanssia, livemusiikkia ison bändin vetämänä sekä tietysti täyden lavan näytelmä lavasteineen, pääosin itse tehtyine puvustuksineen ja maskeineen. Pelkän valmiiksi käsikirjoitetun näytelmän sijaan, speksi kuitenkin elää illasta ja näytöksestä toiseen omstarttien myötä, eli ikinä ei nähdä täsmälleen kahta samanlaista speksinäytöstä saman näytelmäkauden aikana. Sannin sanoin, että mitähän *ittua ovat ne mystiset omstartit, joista jatkuvasti jauhetaan, ja joiden idean ainakin minä itse tajusin vasta JHOEP:in ekoja omstart-läpimenoja katsoessani?


Omstarteilla tarkoitetaan yleisön kesken esityksen heittämiä huudahduksia, joiden myötä näyttelijät/tanssijat/bändi/lavastus vetävät edellisen repliikin/sisääntulon/liikkeen/biisin/lavastuksen/minkä vain spontaanisti uusiksi. Omstart saa siis huutaa milloin vain esityksen aikana, muistaen tietysti, ettei näyttelijöiden päälle saa puhua tai kesken biisin/tanssin huutaa mitään, koska silloin huutelu menee ainoastaan häirinnän puolelle. Biisien/tanssien jälkeen on kuitenkin suorastaan suotavaa omstartata, koska kaikkien biisien taustalle on suunniteltu jo valmiiksi yhdet omstart-vedot odottamaan huutajaansa, mikä oli minulle valtava hämmennys oivaltaa. Jotenkin olin aivan pihalla, että miten tanssijat voivat muka improta uuden tanssin suoraan lennosta yleisön niin pyytäessä. Todellisuudessa jokaisella tanssilla on ainakin yksi valmiiksi huippuun hiottu omstart, joka vain odottaa päästä esitettäväksi. Noihin tansseihin yleensä myös puvustus (köhköh) on ommellut uudet, erilaiset puvut kuin ensimmäiseen tanssiin.

Entä milloin on aika lopettaa uusien tanssien huutaminen? Sanotaanko niin, että yleisö kyllä huomaa, kun valmiiksi viilatut omstart-tanssit loppuvat... Näyttelijät sen sijaan ovat enemmän impron varassa. Kun omstart kajahtaa, edellisen replan vetänyt näyttelijä keksii lennosta sen tilalle jonkun uuden, mahdollisesti (ja yleensäkin) aivan randominkin repliikin, jonka jälkeen meno jatkuu käsikirjoituksen mukaan. Eikä teatterille tullessa oikeasti tarvitse mistään mitään tietää, vaikka minä tässä kovasti jakelen ohjeita. Sen kun nauttii esityksestä, koska kyllä parisataapäiseen joukkoon mahtuu aina kokeneempiakin huutajia. 


Kuva: TLKS-speksi
Omstarttien seurauksena on naurua, olettaen, että katsomasi speksi on laadukas. Tässä päästään ensi kertaa leikkauskurssille omien prelääkisaikaisten ennakkoluulojeni kanssa. "Se, että ne on päässy lääkikseen, ei tee niistä mitään ylijumalanäyttelijöitä, joiden esitystä kannattas mennä kattomaan. Varmaan se vaan joku sisäpiirijuttu, jossa kaikkia ulkopuolisia katottas pahalla." Ei, ei ja ei. Olkoonkin kuinka ärsyttävää tahansa, lääkikseen mahtuu niin lahjakkaita tyyppejä, että heille pelkkä sisäänpääsy tiedekuntaan ei tunnu missään, vaan takatasku on lisäksi pullollaan kykyjä laulaa, improta, soittaa ja hoidella teatterihommia kuin ammattilainen.

TLKS:n speksin touhu ei nimittäin ole enää pelkkää nyhertämistä. Viime vuonna yli 2000 katsojaa ja tänä vuonna suunta on sama. Show pyörii vaatimattomasti Turun konservatorion 20 rivisessä Sigyn-salissa seitsemän näytöksen verran, joista ensi-ilta on jo loppuunmyyty ja muihinkin näytöksiin paikkoja on vain rajallisesti. Me ei olla vaan sisäpiiriläppä. Me ollaan oikea ja vieläpä iso teatteriproggis Turussa. Ihan vaan sillä huutelen, että jos jotakuta lukijaa kiinnostaa Turun lääkiksen vapaa-ajantoiminta parhaimmillaan. Koska ihkaoikeasti speksi on vaatimattomasti parhaimpia asioita, mitä lääkiksellä on minulle ollut tarjota. Teatteria, ystäviä, turvallinen porukka ja mahdollisuus olla osana jotakin oikeasti isoa ♥ Täydellinen paikka myös hakea lisämotivatiota pääsykoelukemiseen. 

EDIT 8.3.2016: KATSOJIA VUONNA 2015 YLI 3000

Kuva: TLKS-speksi

Mitä: TLKS:n speksi 2016, Kadonnut suudelma
Missä: Sigyn-sali Turku, kiertue erikseen huhtikuussa
Milloin: alkaen tulevasta perjantaista seuraavaan torstaihin 4.-10-3.2016
Miksi: Koska parasta!
Mistä: LIPPUKAUPPAAN TÄSTÄ