maanantai 21. maaliskuuta 2016

50% keväästä takana

Ajattelin nyt ekan klinikkakevään puolivälin kunniaksi (6 klinikkaviikkoa takana, 6 yhä edessä) käydä vähän läpi, miltä tämä touhu oikein tuntuu nyt, kun näkemystä on ekaa viikkoa enemmän, mutta ei tarpeeksi, että tekemisessä olisi totaalirentoutumisen makua. Seilataan ikäänkuin mukavan haaleassa vedessä.

 
Kevään tärkeimpiä anteja meitä opettavien lääkäreiden mukaan on oppia tutkimaan potilas. Potilaan kanssa jutteleminen, asioiden kyseleminen ja potilaan tutkiminen ovatkin kuuden viikon aikana kehittyneet koko ajan helpommaksi, mutta edelleen joudun tsemppaamaan itseäni joka kerta ennen potilaan lähestymistä, ja edelleen joka kerta aivot tuntuvat hetkittäin muuttuvan valtavaksi mustaksi aukoksi, jonka sisältä ei löydy mitään järkevää sanottavaa. Mustuudessa rämpiminen on kiusallista hetken, mutta jossain on menty kuitenkin eteenpäin, koska ajatuskatkot eivät oikeastaan enää huoleta minua. Jos bläkäri iskee, olen pari kertaa vain tyynesti todennut potilaalle, että odottakaas hetki niin kokoan ajatukseni. Kaksi sekuntia yhdellä toteamuksella "ostettua" hiljaisuutta ja kappas, pää toimii välittömästi taas hiukan selkeämmin.

Ettei arjesta tulisi liian auvoisa kuva, kyllä minua edelleen kuudenkin viikon jälkeen jännittää kohdata potilas. Kierroilla hymyilen jo sujuvasti, mutta asiantuntijan roolin ottaminen potilasta tutkiessa tai haastatellessa on isompi haaste. Olenkin löytänyt kehostani uuden jännityksen ruumillistuman lääkiksen myötä  - jännityshien, jonka pintaan puskemista lääkärintakki ei ainakaan helpota. Enää en kuitenkaan tuhlaa sunnuntain ja maanantain välisiä yöunia jännittämällä seuraavaa viikkoa uudessa paikassa, mikä on valtava edistys alkuvuoteen. On nimittäin todella kurjaa vatvoa ja jännätä etukäteen asioita, jotka seuraavalla viikolla voivat mennä pieleen (paino sanalla VOIVAT, eivät siis yleensä edes mene) tai tuntua ylitsepääsemättömän vaikeilta. Eniten minua taitaa jännittää, että petän potilaan tai minua ohjaavan lääkärin odotukset. Haluan olla hyvä ja tehdä asiat oikein, mutta liialla etukäteishepakoinnilla luon vain itselleni turhia paineita ja jännityksiä varsinaiseen tilanteeseen, jolloin on vaikeaa yrittää pysyä tilanteen rouvana.

Tässä vaiheessa, kun on sairaalaelämässään aivan vauvankengissä (lapsenkengissä tuntuu liian edistyneeltä sanalta), oikeille lääkäreille pienet jutut ovat itselle isoja juttuja. Kaikki käytännön toimet osastolla ovat minusta hurjan kiinnostavia, koska en tiedä sairaaloista mitään. Tänäänkin kuuntelin korvat höröllä, kuinka hoitajat toimivat pesuhuoneessa, kun potilas ei olisi halunnut peseytyä. Kaikki on minulle vielä edelleenkin uutta: miten potilasta kosketetaan, puhutellaan, autetaan ja miten paljon potilaalta voi vaatia. Ennen kuin voi luoda kunnolla oman tavan toimia, tekisi mieli kerätä Pinterest-tyyliin kollaasi muiden tavoista ja iskeä niihin en tekisi noin ja voisin tehdä juuri noin -nastoja, että saisi hiukan suuntaviivoja toiminnalleen. Tottakai minä peruskäytöstavat osaan, mutta ne eivät kaikissa tilanteissa riitä ohjaamaan vuorovaikutusta, koska on eri asia jutustella mukavia vanhuksen kanssa bussipysäkillä kuin hoitaa sairasta potilasta lääkärinä. Ei sillä, että minä muka osaisin rennosti jutustella kenenkään kanssa bussipysäkilläkään...

On iso kynnys mennä älisemään, että öööääää minä haluaisin kokeilla. Meille on painotettu oman aktiivisuuden roolia osastoilla, jotta klinikkaviikoista saisi mahdollisimman paljon irti, mutta on valtava askel yrittää ottaa räkänokkakandina roolia ja ujosti kysyä, josko minä saisin laittaa sen kanyylin rouvan käteen. Pitäisi, tiedän sen, mutta hankalaa se on. Osastoilla on kiire, hoitajat ovat todella monissä käytännön jutuissa lääkäreitä taitavampia ja minua jännittää kovasti. Tuntuu ajanhukalta mennä pyytämään, että saisi tehdä jotain, koska joku toinen hoitaa homman nopeammin ja todennäköisesti paremminkin.

Klinikkaviikot ovat todellakin keskenään erilaisia. On kaksi aivan eri maailmaa olla viikko poliklinikalla, jonne potilaat kävelevät omin jaloin varatulle ajalle puhumaan vaivastaan, tai olla viikko erikoissairaanhoidon sisätautiosastolla, jonne päädytään sänkypotilaaksi, kun voimat eivät riitä enää a) kotona b) terveyskeskuksessa. Samaan tahtiin seilaa yleensä myös ikähaitari, koska sisätautisia poliklinikkatason vaivoja ja sairauksia on nuorillakin, mutta osastolla potilaat ovat lähes kautta linjan iäkkäitä. Potilaina nuori perusterve yhden vaivan perheenäiti ja monisairas 85-vuotias vuodepotilas ovat kuin yö ja päivä. Toinen pitää saada jaksamaan ruuhkavuosien oravanpyörässä, kun toisen kohdalla ollaan tyytyväisiä, jos päästään vielä jalkeilleen ja neljä kertaa päivässä käyvän kodinhoidon turvin mahdollisesti kotiin. Henkilökohtaisesti suupieleni mutristuvat hiukan alaspäin, kun kalenterissa lukee osastoviikko, mutta sairaalan perusarkeahan osastotyöskentely on, joten suupielet poskiin vain ja menoksi.

Ps. Tämä viikko hajautuksessa Loimaalla, n. tunti Turusta, siksi auto.

4 kommenttia:

  1. Olen aivan valtavasti ihastunut tähän blogiin nyt kevään aikana. Muutin Turkuun tammikuussa opiskelemaan kätilöksi ja ensimmäinen viikko täällä ennen koulun alkua kului flunssaisena sängyn pohjalla ulkona ollessa -30 astetta, enkä tiennyt silloin edes missä on lähin ruokakauppa. Sattumalta netistä löysin tämän, ja ihastuin. Tämä blogi oli ensimmäisen synkän Turkuviikon pelastus. Tykkään kaikesta, mistä kirjoitat. Lääkisopinnot liippaavat läheltä omiania, mutta sinun ajatuksiasi ja elämääsi on muutenkin aivan ihana seurata. Usein iltaisin kipaisen koneella ollessani tänne katsomaan, onko tullut jotakin uutta. Kiitos kivasta blogista, joka tuo yhden kivan lisämausteen omaan arkeeni. Kaikkea hyvää kevääseen, ja rohkeutta sekä antoisia harjoittelupäiviä. =) PS. Vaikka oma ensimmäinen viikkoni Turussa oli synkkä, on tämä sangen mahtava ja ihana kaupunki. En vaihtaisi tätä takaisin Mikkeliin mistään hinnasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. KIITOS. On käsittämätöntä, että aina kun mulle iskee pahin blogiangsti, että ei tätä kuitenkaan kukaan lue ja oon vaan ihan pelle kirjottaessani, jostain singahtaa joku ihana lukija, joka pelastaa mun elämän. Siis aivan valtavan kokoinen kiitos ihanasta kommentista ♥ Pelasti todella mun eilisen ja vielä tätäkin päivää :)

      Haa, olen ylpeä et oot hylännyt Savon seudun ja muuttanu Turkuun! Itestä ainakin tuntuu jotenkin aivan spesiaalilta maanraivaajalta asua ex-kuopiolaisena Turussa. "Miks sä et jäänyt Kuopioon opiskelemaan?" No koska piti nähdä muutakin maailmaa. Turkulaiset ite vaan ovat äärimmäisen huonoja lähtemään omasta kaupungistaan... Jos oot nyt vasta talvella muuttanu, sulla on edessä vielä paras osa Turkua eli kesä tottakai. Aurajokiranta, kaikki terassit, jokilaivat, kaikki. Mulla on ongelmia pitää sisällä enää omaa kevätfiilistä, kun tuntuu, et tekisi mieli jo polttaa talvitakki. Katotaan mikä shokki iskee sit ensi maanantaina, kun meen Kuopioon pääsiäislomalle...

      Sullekin paljon tsempppii kevääseen ja tuleviin haasteisiin koulun kanssa! Meillä on vitosella gyne ja lapset et moikataan sit tyksissä :D

      Poista
  2. Varmaan olisi lääkäriopiskelijoillekin hyödyllistä olla vaikka 4 viikkoa hoitoapulaisena vuodeosastolla opiskelujen alussa! Oon siis itse kohta valmis terveydenhoitaja. Mä olisin ainakin ollut ihan kusi sukassa, jos olisi pitänyt vasta muutaman vuoden opiskelun jälkeen mennä käytännön harjoitteluun ja kohdata niitä potilaita. Meillä oli yksi lukukausi teoriaa ja sen jälkeen alkoikin jo ensimmäinen viiden viikon harjoittelu vanhusten parissa. Nyt jo osaa onneksi kohdata potilaita hyvin ja huumorintajulla, vaikka tietty joskus vähän jännittääkin! :) Kuulostaa todella haastavalta tuo teidän tilanne, että yhtäkkiä pitäisikin sitten osata olla vuorovaikutuksessa potilaiden kanssa ilman kunnon kokemusta. En yhtään ihmettele, että jännittää. Oon kyllä ihan varma, että sulla sujuu tosi hyvin eikä pieni jännitys mitään haittaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan täsmämälleen samaa mieltä olen! Just tällä viikolla ryhmäläisten kanssa juteltiin, miten pitäs olla ennen klinikan alkua sellanen kuukauden mittanen hoitotyöharjottelu, jossa sais vähän tuntumaa ihmisen kohtaamiseen ja auttamiseen. En enää yhtään ihmettele miks lääkärit on usein niin kädettömiä potilaiden kanssa osastolla, koska me ei vaan ikinä missään opita sitä puolta työstä. Mulle itelleni se tuntuu tosi hankalalta, koska haluaisin olla muutakin kun se lääkärinkierrolla koneen ääressä pönöttävä tässä diagnoosi, syö tätä lääkettä -lääkäri. Mutta jospas tämä tästä, kun näkee sairaalamaailmaa enemmän ja saa rohkeuttakin lisää :)

      Kiitos paljon tsempistä ja kivaa kevättä!

      Poista