keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Peruspäivä klinikassa: the klinikkapäivä

Päiviä on monenlaisia, myös klinikassa ja kenties jopa erityisesti klinikassa. Viikko toisensa jälkeen vaihtuvat osastot, joilla yksi ryhmä käy näyttämässä naamaansa vain neljä päivää kerrallaan, osaavat olla todella erilaisia riippuen ohjaavasta lääkäristä, potilaiden määrästä, osaston tyypistä, kuun asennosta ja kandin sukkien väristä. Tai siltä välillä ainakin tuntuu. Ajattelin kahdessa eri postauksessa käydä läpi kaksi ääripään klinikkapäivää, jollaisia kumpiakin on tämän kevään viikkoihin mahtunut monia. On the klinikkapäiviä ja on no jaaa klinikkapäiviä. Otetaan kärkeen pääsykoelukijoita motivoimaan the klinikkapäivä. No jaaan julkaisemista täytyneekin pohtia tarkemmin, etten tuhoa kenenkään pääsykoemoteja...

Klo 7.30 Kenttätyöskentelyä hoitajien kanssa
Tästä voisi puhua vaikka kuinka kauan, mutta yritän pitää asian tiiviinä. Totuushan on, että me emme osaa mitään käytännön juttuja, koska niitä ei meidän koulutuksessamme oikein opeteta. En ennen viime viikkoa ollut ikinä käsitellyt tippalaitteita, tai edes nähnyt, kuinka potilaalle kierrolla määrätyt suonensisäiset antibiootit päätyvät tippumaan potilaan kanyyliin. Nyt olen edes hiukan enemmän kärryillä. Hoitajien kanssa tehdyt harjoittelut ovat todella valaisevia, rohkaisevat kyselemään ja lisäävät ymmärrystä toisen ammattitaidosta ja työn tärkeydestä. Minusta tuota mahdollisuutta päästä näkemään sairaalatyötä laajemmin, pitäisi ehdottomasti hyödyntää enemmän meidän kouluttamisessa.

 
Klo 8.30 Huolellinen paperikierto
Jossain aiemmassa postauksessa puolella sanalla valitin osastojen lääkärikierroista. Omasta näkökulmastani ei kuitenkaan niinkään ne kierrot, vaan se heikko valmistautuminen niille kierroille, plööh. Hyvänä klinikkapäivänä osaston potilaat käydään ensin huolella läpi paperilla meille tapauksia ja niiden hoitoa avaten, kenties jopa jotain meiltä kysellen. Tapausten avaaminen ei tarkoita koko 44-sivuisen sairaskertomuksen lukemista ääneen, vaan jo iän, sukupuolen, perussairauksien, tulosyyn ja edellispäivien kunnon pikakelaus riittää tekemään tapauksen tutuksi ja mahdollistaa opettavan hoitajien ja lääkärien välisen hoitokeskustelun seuraamisen. Papereiden pläräämisen jälkeen tuntuu valaisevalta päästä näkemään juuri läpipuhutut potilaat livenä ja kuulla suoraan potilaan suusta, miltä vaikkapa paperilta hyvältä näyttänyt lääkkeenvaihto on potilaasta itsestään tuntunut. CRP on laskenut hyvin, mutta sitä onko olo kohentunut, ei voi kertoa kukaan muu kuin potilas itse.

Klo 9.30 Kierto
Kuten sanottu, minua ei vaivaa kiertää, jos vain suurin piirtein ymmärrän, missä kierrolla mennään. Minusta on mielenkiintoista katsoa sivusta eri lääkäreiden erilaista tapoja kohdata, haastatella ja tutkia potilas. Mitä enemmän näkee, sitä helpompaa on muovata se oma tapa toimia lääkärin roolissa. Kierrolla näkee myös sairaalahoidon edistymisen ja jo meidän neljän päivän osastopyrähdyksiin on mahtunut isoja tilanmuutoksia suuntaan jos toiseen. Sunnuntaina on vaihdettu lääke. Maanantaina rouva on vielä voipunut, mutta tiistaina olo on jo kohentunut, kun uusi lääke on alkanut purra. X johti y:hyn, x on hyvä.

Klo 11.30 Lounas
Hyvä ruoka, parempi kandi. 

Klo 12.30 Meille osoitettujen toimenpiteiden tai polien seuraamista
Ideaalitapauksessa meille on maanantaina osoitettu paikat ja toimenpiteet, joita menemme pareittain seuraamaan lukkarissa siihen varattuna aikana. The klinikkapäivänä seurattava lääkäri on innostunut ja jaksaa avata potilaiden tapauksia, aikaisempia hoitoja ja omia hoitopäätöksiään meille ja vastailee meidän tarkentaviin kysymyksiin, jos sellaisia rohkenemme kysymään. Ja rohkenemmehan me, kun tilanne on tehty mukavaksi! Juuri maanantaina pääsin ensimmäistä kertaa eläessäni seuraamaan sepelvaltimoiden varjoainekuvausta ja pallolaajennusta, jossa nivustaipeesta laskimoon työnnettyjen kaapeleiden avulla operoitiin ihmissydän hiukan parempaan kuosiin. Aivan uskomatonta, mihin lääketiede kykenee.

Klo 13.30 Oman potilaan tietoihin perehtyminen
Viikoittain tutkimme yhden potilaan per nenä, pitäen sisällään potilaan tapaukseen perehtymisen, potilaan haastattelun ja tutkimisen sekä sairaskertomustekstin kirjoittamisen. Opettavaisinta tutkiminen on, jos potilas on sen verran hyväkuntoinen, että hän kykenee vastailemaan kysymyksiin, ei kärsi pahasta muistisairaudesta eikä ole totaalisen sänkykuntoinen. Joillakin osastoilla kahdeksan tälläisen potilaan löytäminen on kerrassaan mahdotonta, mutta aina tuntuu hyvältä, jos osaston lääkäri edes yrittää etsiä meille sopivat potilaat. Nopea vilkaisu potilaan taustoihin helpottaa anamneesin ja statuksen suuntaamista, mutta itse olen alkanut karttaa liian tarkkaa aiempien tekstien lukemista, koska monen sivun mittainen selostus potilaan yksittäisestä toimenpiteestä hukuttaa päässä alleen usein pääpointin. Isot linjat kuntoon ja potilaan luo kyselemään lisää.

 
Klo 14.00 Oman potilaan haastattelu ja tutkiminen
Joka viikkoinen potilaiden itse kohtaaminen on todella tärkeää, koska rutiini, rutiini ja rutiini. Jokainen potilas on erilainen ja jokainen tutkimustilanne on erilainen, mutta jokainen kerta opettaa lisää. Ikinä huoneeseen kylmiltään astuessaan ei voi olla varma, miten potilas suhtautuu räkänokkakandiin ja minun nippelinappelikysymyksiini, mutta toistaiseksi vastaan ei ole tullut mitää ikävää. Kaikki ovat suhtautuneet todella ystävällisesti ja kaikki hankaluudet ovat menneet oman jännityksen ja pienen mokailun piikkiin. Vieläkin tosin odotan kertaa, kun tekstiä kirjoittaessa ei tarvitsisi tajuta, että ähh tuo jäi tekemättä tai kysymättä.

Klo 15.00 Kotiin

****  

Jos kaikki päivät olisivat kuten yllä oleva, olisin kuollut. Keräsin yhteen päivään lähes kaikki toimivat kandiaktiviteetit ja hiukan todellisuutta tiukempi setti tuosta tuli. Normaalisti polit/toimenpiteet ja potilaan tutkiminen eivät tod. näk. osuisi samalle päivälle ja kenttätyötä hoitajien kanssa meillä on ollut vain yhdellä osastolla kevään aikana. Yksittäisenä päivänä tämä kuitenkin toimii ja hyvin lähellä tätä täysin todelliset the klinikkapäivätkin ovat. 

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Proffikset 2016: sillis ja sauna

Koska vuosijuhlissa on kyse yksittäisten uskomattomien juhlahetkien lisäksi myös kestävyyskunnosta, oli juhlien luonnollisesti jatkuttava heti lauantaiaamuna. Itse kotiuduin iltajuhlan baarijatkoilta Gongista kolmen aikaan, kun kuljetus jatkojen jatkoille Tivolille starttasi, mutta kotona nukkumaanmeno venyi yli neljään proffispäivän kuvien pakkofiilistelyn takia. Unta ennen lauantain uutta nousua kertyi siis viisi tuntia ja aamulla sängystä nopeasti noustuani ensimmäinen ajatus olikin, että ei apua. Huonot lähtökohdat, mutta ison vesilasin ja pienen verenpaineen ja sykkeen tasailun jälkeen olin kuin olinkin 30 minuutissa valmis poistumaan kotoa kohti Medisiinalta lähtevää silliskuljetusta, ja matkalla koululle aurinkoinen aamu suorastaan hymyilytti. Aurinkoa, aikaa, ystäviä ja päivän ainoana tavoitteena pitää hauskaa yhdessä! ♥


Teemana silliksellä oli tänä vuonna huoltoasema ja me päätimme asuissamme kääntää asetelman hiukan ympäri. Olimme Greenpeacen aktivisteja. Asu oli minusta loistava! Kangas maksoi vajaa kaksi euroa per nenä, painovärit löytyivät valmiina, työaikaa kului pari tuntia ja asu oli helppo toteuttaa ulkovaatteiden kanssa. Pelkkää voittoa siis.

Sillis- ja saunapaikka pysyivät mysteereinä bussin pihaanajoon saakka. Silliaamiaista nautimme jossakin päin Littoista ja saunomaan pääsimme Lietoon, aivan kuin sillä olisi ylipäätään ollut mitään väliä, koska kaikki oli järjestetty meille joka tapauksessa valmiiksi. Juhlissa olikin parasta, ettei tarvinnut itse miettiä mitään käytännön asioita. Kriittisimmät valinnat, jotka koko viikonlopun aikana tein, olivat, että menisinkö pomppimaan pomppulinnaan nyt vai myöhemmin, ottaisinko siiderin vai oluen ja pitäisiköhän syödä vähän lisää jotakin. Ruoka, juoma, kuljetus ja viihde, aivan kaikki mitä ihminen voi juhliltaan kaivata, oli mietitty ja huolehdittu valmiiksi niin, että me juhlakansa saimme vain nautiskella. Ja me nautimme.


Silliksellä nautimme aurinkoisella kivellä istuen kakkospäivän buffet-aamupalaa. Pitkin päivää nautimme juhlavirvokkeita, ja kakkospäiväkin lähti todella smoothisti käyntiin terästetyllä pillimehulla. Saunalla nautimme pomppulinnassa hyppimisestä ja tanssimisesta ensin pihalla ja myöhemmin sateen yllätettyä liikuntasalin lattialla. Bussimatkoilla nautimme huolettomuudesta ja juhlien uskomattomasta fiiliksestä, joka tuntui vyöryvän vastaan kaikkialta. Tivolilla nautimme saunasta. Koko päivän nautimme ystävistä ja juhlien absurdista upeudesta. 


Mä olen lähes sanaton. Ei ole kerta kaikkiaan mitään, mikä olisi viime viikonloppuna pilannut fiilistä, ja jokainen muisto, joka proffiksista jäi, on äärimmäisen lämmin. Oispa jo ensi kevät.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Kliininen tuutori vm 2016!

Hurjaa kyllä olemme tässä lääkärileikissä muka jo niin pitkällä, että tulevana syksynä meidän kurssimme on valmis toimimaan kliinisenä tuutorina uusille ykkösille. Tuossa vaiheessa takana on kahden vuoden preklinikka, kolmosen syksyn murrosvaihe kohti klinikkaa ja eka puoli vuotta oikeaa klinikkaakin. Lisäksi monella on kesän jälkeen plakkarissa ekat työt lääkärinä, kun pääsemme suorittamaan viime kesää laajemmin amanuenssuureja (mm. sisätaudit, laboratoriolääketiede, kliininen mikrobiologia ja kliininen fysiologia), joten kai me väkisin jotain jostain enemmän tiedämme kuin pari vuotta sitten.

Mutta takaisin tähän järkytykseen, joka minua kohtasi, kun tajusin, että me olemme uusia kliinisiä tuutoreita. Turun lääkiksessä on fetuksia varten tuutorisysteemi, jossa kolmen hengen tuutoritiimit saavat vetääkseen yhden noin 10 hengen tuutorryhmän. Kolmen hengen tiimit muodostetaan arvalla valiten kahdesta prekliinisestä tuutorista eli tuutoriksi valitusta kakkosesta tai kolmosesta, ja yhdestä kliinisestä tuutorista ylemmiltä vuosikursseilta. Muistan omalta fetussyksyltäni, että kliiniset tuutorit olivat järkyttävän vanhan ja viisaan oloisia jauhaessaan tylsistä aamumeetingeistä, vaikeuksista potilaiden kanssa ja suojavaatevaraston huonoista aukioloajoista. Nyt tulevana syksynä minä itse olen tuollainen mammutti, koska minut valittiin yhdeksi tulevan syksyn 21:stä kliinisestä tuutorista!!



Olen valtavan otettu ja onnellinen, että kuulun tuohon 21:n valitun joukkoon. Innostuneen yllättynyt, mutta todella ylpeä. Haluan olla mukana menossa ja tyydyttää tuoreiden medisiinareiden tiedonjanoa parhaan kykyni mukaan, mutta ennen kaikkea tahdon sulattaa jännitystä ja nähdä, miten varovaisista fetuksista pikku hiljaa kasvaa toivottavasti itselleen juuri täydellisen kurssin täydellisiä palasia. Se ei vältsyyn ole helppoa tai tapahdu salamana, mutta haluan olla se joka sanoo, että sekin on ihan fine. Kyllä oma paikka lopulta löytyy. Tämä kuulostaa nyt melkein joltain tuutorhakemustekstiltä, mutta olen tosi innoissani, että pääsen olemaan yksi tärkeä linkki kohti lääkisunelmaa, koska minulle itselleni tuutorryhmä oli tosi merkittävä porukka ekan vuoden aikana.

Tänäkin vuonna tuutorihaussa toistunut markkinataloudellisesti ongelmallinen tilanne, jossa tuutoreiden tarjonnan ja kysynnän määrä eivät kohdanneet, ja iso kasa loistavia hakijoita jäi ulkopuolelle, luo tietysti paineita olla luottamuksen arvoinen ja juuri se maailman paras tuutori, mutta paha tuollaista on lähteä miettimään. Ehkä minä kuitenkin riitän vain omana itsenäni, koska ei minulla enempää ole antaa. Joku muu varmasti hoitaisi homman aivan yhtä hyvin, mutta tällä kertaa on minun vuoroni ja pitää vain keskittyä olemaan iloinen siitä.

Siispä meitsi voi mahdollisesti olla juuri sun kliininen tuutori vuosimallia 2016, jos kello tikittää kohti toukokuun 18. päivän kello yhdeksää ja Turun lääkistä. Woop woop ja paljon tsemppiä lukurutistuksen loppurynnäkköön! Syksyllä nähdään ;)

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Kohti klinikkaa -varjoshow

Lääkiksen kakkosille järkätään Turussa keväisin pieni infotilaisuus tulevan, maailmaa mullistavan kolmosvuoden klinikkaan siirtymisestä. Ainakin viime vuonna meille infoa olivat pitämässä kolmoset, jotka ovat juuri itse päässeet yli pahimmasta klinikkajännästä, mutta eivät toisaalta ole vielä (toivottavasti) täysin leipääntyneitä koko touhuun. Tilaisuudessa kolme-neljä kolmosta kertoo hyvin vapaamuotoisesti, millaista klinikkaan siirtyminen on, mitä kannattaa odottaa ja ettei kannata turhaan jännittää, vaikka jännittää kuitenkin. Hauska pieni teaseri/pelottelu tulevasta siis. Koska oma rohkeus ja intressitkään täysin eivät riittäneet mennä vetämään varsinaista tilaisuutta, ajattelin nyt varjohuudella omat vinkkini tuleville klinikkakollegoille.

1. Älä huoli, jos et tiedä mistään mitään. Ei kukaan muukaan tiedä.
Tämä on minusta ehkä kaikista tärkein kohta, koska se on todella totta ja tuntuu hurjalta klinikan alkuviikkoina. Puhun nyt sekä lääketieteellisistä että käytännön asioista. Turulla on vielä jonkin verran petrattavaa käytännön asioiden hoitamisessa, mutta ei todellakaan huolta, koska kyllä asiat aina suttautuvat jollain lailla. Ei kai se nyt niin vakavaa ole, jos ei kahden klinikkakuukauden jälkeen ole vielä löytänyt omaa kandikaappiaan sairaalanmäeltä?

2. Ryhmässä on voimaa.
On maailman parasta epätoivon hetkellä tajuta, että samaa epätoivon hetkeä on jakamassa seitsemän muutakin ryhmäläistä ja todennäköisesti vastaavia fiiliksiä löytyy myös yli 140 muulta kurssikaverilta. Yksi katse, joka sanoo, että ei, en mäkään ymmärrä, voi pelastaa koko ylitsepääsemättömältä tuntuneen hetken. Ryhmä ei myöskään vain tue, vaan myös opettaa. Olen kavereiltani kyselemällä ja yhdessä pohtimalla oppinut kevään aikana valtavasti.

  
3. Hajautus ei ole uhka vaan mahdollisuus.
Seikkailu, seikkailu, seikkailu! Vaasan hajautusviikosta kirjoitinkin jo aiemmin, mutta sanonpa vain vielä, että viikon reissu Pohjanmaalla tiedekunnan piikkiin meni melkein minimuotoisesta luokkaretkestä. Naurua, kavereita ja matka uuteen kaupunkiin ♥ Lähihajautuspaikkojen joukosta (Salo ja Loimaa) löytyy yksi parhaimpia klinikkaviikkoja ja yksi huonoimpia klinikkaviikkoja, mutta en ala sen enempää mitään paikkaa lokaamaan. Tietysti tilanteet myös vaihtelevat sairaaloissa viikkojen mukaan riippuen henkilökunnan ja potilaiden määrästä jne. Ehkä meillä oli siis vain huono tsägä toisen paikan suhteen ja muiden ryhmien kokemukset ovat aivan toisenlaisia. Joka tapauksessa hajautus kannattaa kohdata positiivisena asiana, joka pääasiassa antaa enemmän kuin ottaa.

4. Harvaa osastoa oikeasti kiinnostaa, mitä kandit tekevät.
Totuus on, että me olemme usein ylimääräinen rasite osastoille, koska tukimme käytävät seisoskelemalla hölmöinä, emmekä tiedä oikein mistään mitään. Eikä siinä mitään, koska ymmärrän täysin, että viikosta toiseen vaihtuvien kandiryhmien opettaminen ja perässä roikottaminen uuvuttaa. Meitä on valtavasti. Yli 150 sisätautien opiskelijaa on ripoteltu kaikille Tyksin sisätautien erikoisalojen osastoille ja lisäksi hajautuspaikkakunnille niin, että joka viikko joka osastolla on kandeja ja joka viikko osaston valtaavat uudet naamat. Omalle kohdalleni ei kuitenkaan ole osunut yhtäkään ilkeää lääkäriä tai hoitajaa, ei pidä siis pelätä tai mitään, vaan kyse on enemmän vain uupumuksesta opettaa heille päivänselviä asioita meille. Kannattaa siis rohkeasti kysellä itse sen sijaan, että olettaa toisen automaattisesti kertovan mitä tekee ja miksi, koska kysyvä ei tieltä eksy, eivätkä ihmiset vihaisia ole!

5. Kierto on usein kirosana.
Yksi tietokone, yksi erikoislääkäri, yksi evali (erikoistuva lääkäri), ainakin yksi hoitaja ja neljä tai pahimmillaan kahdeksan kandia. Todella lystikästä käydä monisairaiden osastopotilaiden tilaa ja hoitoa läpi ja kiertää vuoteen äärestä toiseen valtavana karavaanina... Juuri tänään meitä oli kierrolla mukana erikoislääkäri, evali, me neljä kandia, kaksi sairaanhoitajaa ja yksi sairaanhoitajaopiskelija eli yhteensä yhdeksän henkeä. Oli hauskaa koko poppoolla pukeutua eristyshuoneita varten suojatakkeihin ja hanskoihin ja survoutua yhden hengen huoneisiin sisään. Kierrot ovat kuitenkin todella tärkeä linkki osastotyön ymmärtämiseen ja välillä tapaukset ovat oikeasti mielenkiintoisia, mutta totuus on, että toisinaan tyhjänpanttina seisoskelu myös uuvuttaa.


6. Klinikkaviikoissa on eroja.
Yksi viikko on parasta ikinä, seuraava viikko onkin taas todella turha. Riippuu paljon osastosta, lääkäreistä ja kandeista itsestään, miten paljon oppia viikoista saa irti. Itselle ainakin kynnys mennä itse pyytämään saada tehdä jotakin on niin korkea, että nautin eniten viikoista, joiden aikana osaston lääkärillä on lujasti ohjat käsissään ja hän on etukäteen miettinyt, mitä kaikkea kandit voivat puuhata. Esimerkkinä yhdessä paikassa saimme tarkat ajat ja ohjeet paikoista/poliklinikoista, joiden toimintaa voimme mihinkin aikaan viikon aikana mennä seuraamaan, sen sijaan, että meille vain epämääräisesti talon esittelykierroksella sanotaan, että tuolla on sitten poleja, joita voi mennä seuraamaan, jos ei ole muuta tekemistä. Ööö missä, milloin, kuka, mitä, häh??

7. Jännittäminen helpottaa ajan kanssa.
Alkuun jännittää niin, että aamulla ei huvittaisi lähteä sairaalalle ollenkaan, koska ei voi olla varma, mitä on luvassa, mutta ensimmäisen kuukauden jälkeen viimeistään alkaa helpottaa. Nyt kolme ja puoli kuukautta klinikkaa käyneenä jännittää kyllä yhä, mutta enää vain potilasta itse tutkiessa tai haastatellessa, ja senkin osalta suunta on selkeästi parempaan. Tähän on kuitenkin aivan turha sanoa, että ei kannata jännittää, koska minusta jopa kuuluu alkuun jännittää. Sitä paremmalta tuntuu myöhemmin, kun omaa kehitystään miettii taaksepäin.

8. "Se, mikä ei tapa, vahvistaa" ja "Kaikki muutkin ovat tästä selvinneet"
Kannattaa kehitellä joitain voimalauseita klinikan hankalia paikkoja varten, koska epävarmuutta on luvassa, mutta niistä hetkistä selviää kyllä. Vaikka asioita ei saisi täydellisesti hoidettua (kröhöm minä tutkimassa ekaa ruotsinkielistä potilastani), jokainen vaikea kokemus vahvistaa ja opettaa. Klisee, johon en jaksa itsekään aina uskoa, mutta totta se vain on: Nyt jos koskaan on aika mokailla ja oppia, kun mitään ei tarvitse vielä tehdä yksin ja vetovastuu on opettavilla lääkäreillä.


9. Takki ja sisäkengät.
On upea fiilis ekaa kertaa mennä Candioon (lääkiksen ruokala) valkoinen takki päällä ja Birkenstockin sisäkengät jalassa syömään. Tuntui todella laittomalta ja vähän pyrkyriltä ekoina viikkoina, mutta kyllä se siitä ja hetkittäin sitä kesken linssimuhennoksen meinaa haljeta ylpeydestä, kun tajuaa, että on oikeasti hyvää vauhtia matkalla kohti unelma-ammattiaan.

10. Miten sitä on ennen jaksanut?
Miten ihmeessä olen jaksanut yli kaksi vuotta lähes pelkkää luento-opetusta? Raja entiseen hämärtyy todella nopeasti ja klinikka-arjesta tulee uusi normaali. Tietysti luentoviikoissa on etunsa, mutta pääosin klinikkapäivät soljuvat huomattavasti vauhdikkaammin ohi kuin pitkät luentopäivät. Toisaalta hiukan myös kauhistuttaa, että jos aika jatkaa vain kiihtymistään ja kohta olenkin jo valmistumassa... Onneksi vasta puoliväliä hätyytellään kuitenkin.

Tärkein sanoma klinikasta on, että pakollisen alkushokin jälkeen elämä helpottaa ja on aika siistiä päästä viimein käytännön hommiin. Jännittää saa, mutta ei saa olla murheellinen tai huolissaan pärjäämisestään, koska kaikki kyllä pärjää. "Kaikki muutkin on tästä selvinneet."

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Proffikset 2016: iltajuhla

Voisin hoitaa koko postauksen sanomalla, että parasta ikinä, ja laittamalla perään hurjan kasan kuvia. Hurja kasa kuvia onkin luvassa, mutta koska en suostu päästämään irti tämän viikonlopun proffiskuplasta, aion myös vähän avata viikonlopun meininkejä sanallisesti. Koska asiaa ja kuvia on tosiaan reippaasti (pelkästään minun ja Jarkon pieni fotosessio 421 kuvaa...) jaan tekstit kahteen, ja lisäksi minun ja Jarkon kuvista saattaa tulla joku oma erillinen lisäpostauksensa. Mutta tässä tekstissä siis proffisten perjantain fiilikset!



Juhlapäivän huuman sai näppärästi maksimoitua nappaamalla kurssikaverikampaajan ensimmäisen kampausvuoron. Kello 7.03 minä napotin nimittäin jo kaverin olohuoneen kotikampaamossa saamassa kiharaa hiuksiini. Kaverimme jatkoi samaa rataa koko päivän aina viiteen asti illalla, mikä on aivan uskomaton suoritus. Vielä uskomattomampaa minusta kuitenkin on, millaiset kampaukset kolme vuotta lääkärikoulua käynyt nainen meille viidelle asiakkaalleen väänsi. Pystyin aivan heittämällä vetämään vielä sillispäivänkin täysin samoilla hiuksilla. Oman kampaukseni jälkeen odottelin vielä rauhassa seuraavan kampauksen (=meikkaajani) valmiiksi ennen kuin kävimme koululla syömässä ja jatkoimme laittautumista meikkaamalla.


Olimme tehneet testimeikin päivää aikasemmin ja se oli loistava päätös, koska saimme hiottua muutosideat jo etukäteen mieluisiksi. Itse juhlapäivänä minun roolini oli vain istua, nautiskella kuohuviiniä ja käydä välillä vilkaisemassa peilistä, josko haluaisin jotakin sävyä hiukan eri väriseksi. On mahtavaa, että ympärilläni on noin taitavia ihmisiä ♥ Pienen kriisin saimme kuitenkin aikaan oikeaan silmääni, kun siihen kehittyi yllättäen luomiväriautio, joka hylki kaikkea siihen laitettua väriä. Onneksi glitteri pelastaa aina kaiken ja meikkini oli lopulta aivan täydellinen. Olo oli ihanan juhlava, mutta silti täysin oma itseni, vaikka meikkiä oli naamassa moninkertaisesti peruspäivään verrattuna. Ja aijaijai sitä fiilistä, kun ekan kerran kurkkasi peiliin kampauksen, meikin ja mekon pukemisen jälkeen! Voinko minä näyttää tältä?!

Meikin jälkeen minä käväisin Jarkon ja kurssikaverini kanssa kuvaamassa, mutta siitä tosiaan lisää myöhemmin omassa postauksessaan.

Illan juhla Turun Linnassa oli ilmoitettu alkavan hiukan vaille seitsemän, mutta paikalle meitä pyydettiin saapumaan jo 18.15 eteenpäin. Ennen sisäänmenoa ja vastaanottokättelyä otimme Linnallakin hiukan tyttöjen kanssa kuvia, joten perjantaita on nyt todellakin dokumentoitu eläkevuosia varten.

Turun Linna oli juhlapaikkana tyrmäävän upea. Tuntui aika prinsessalta jonottaa kohti kättelyä suljetulla sisäpihalla soihtujen palaessa ja nousta Linnan portaita helmaa nostellen. Puhumattakaan yön tanssiaisista! Pientä miinusta tulee tietysti tilaongelmista, koska 600 vierasta ei mitenkään saa sijoitettua Linnassa samaan tilaan istumaan, mutta minua ei sekään haitannut. Eikä varsinkaan, kun näin meidän "vähäarvoisimpien" vieraiden (1-4 vuosikurssien peruspulliaiset) Eteläisen salimme, johon vyöryi ilta-aurinkoa salin suurista ikkunoista ja pöydälle katetut lasit kimaltelivat kauniisti. Tilaongelman vuoksi meidät oli jaettu kaikkiaan kolmeen eri saliin, joista kahdessa pääsalin ohjelmanumeroita seurattiin videokuvan välityksellä. Hiukan hankalaa joo, mutta kaikella on hintansa, ja tuon hinnan olin valmis maksamaan.



Ohjelmanumeroiden välissä meille tarjoiltiin illallinen ja oli tietysti aikaa vapaalle seurustelulle. Pöytäseurueeni oli täynnä omia kurssilaisiani ja illan virallinen vaihe oli todella hauska. Oikeastaan käsittämätöntä, kuinka nopeasti neljä tuntia voikaan kulua, kun on kivaa. Kuulimme puheita, lauloimme, saimme nauttia musiikkiesityksestä ja seurasimme salaseuran jäseneksikutsumista. Parasta illan ohjelmassa oli kuitenkin tanssi. Minä olin, ja olen yhä, aivan huumassa perjantain tanssimahdollisuudesta. En minä mitenkään erityisesti osaa tanssia, mutta oli ihanaa saada keinahdella pitkässä iltapuvussa livemusiikin tahdissa ja kavereiden ympäröimänä tietäen, että mihinkään ei ole kiire, juhlat jatkuvat ja kaikki on vain äärimmäisen hyvin tässä hetkessä.



Linnan juhlaosuuden tanssit päättivät, mutta iltajuhlahan oli vain alkua. Keskiyön maissa meidät pakattiin bussiin ja kuljetettiin jatkoille vanhalle Klubille nykyiseen Gongiin, jossa meille esiintyi Ressu&Jussi. Jep, Ressu Redford ja Neon2:n mannapuuroa-ja-mansikkaa -mies Jussi. Ei aivan Antti Tuisku, josta meille oli hypeilty, mutta minun onneni ei jaksanut välittää edes tästä. Hei älä mee raikasi lujaa ja vitsit, että oli hauskaa! Kolmen aikaan, kun Gongin jatkot loppuivat ja porukkaa pakattiin jälleen bussiin kohti Tivolia, me Yo-kylän suuntaan halajavat nappasimme taksin ja lähdimme keräämään voimaa seuraavan aamun sillikselle.

Tuo tanssilattioiden onnentunne oli oikeastaan minulle koko viikonlopun kantava teema, mutta lisää onnesta sitten sillispostauksessa. Joku roti tämänkin postauksen venymiselle.... Ihanaa alkavaa viikkoa ja pahoittelut, kun tekstipuoli jotenkin tahmoo. Pääni on vielä hiukan palautumisvaiheessa viikonlopun juhlinnan jäljiltä.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Minä harrastan bloggaamista.

Minä olen aina ollut harrastamaton tyyppi. Pikkutyttönä kävin pari vuotta partiossa, mutta into latistui, kun ryhmästä ei löytynyt läheisiä kavereita. Sittemmin olen pysynyt no mä lenkkeilen ja luen kirjoja -tyyppinä. Suurimpia huijauksia ikinä. En minä lenkkeile enkä minä oikein luekaan. Noilla fraaseilla vain pelastetaan sosiaalisessa tilanteessa oma nahkansa ja annetaan kuva normaalista ihmiselosta, jonka vapaa-aikaan sisältyy muutakin kuin Satuhäiden, Bachelor Suomen ja Temptation islandin katsomista.

En ole koskaan kokenut tavoitteellisen harrastuksen huumaa ja yhteen liimaavaa ryhmähenkeä, joka parhaimmillaan tarjoaa elämänmittaisia ystävyyssuhteita ja käsittämätöntä riemua arkeen. Minä olen vain ollut, hengaillut ja nauttinut siitä. Olen nähnyt ystäviä, leikkinyt iltaan asti ulkona ja ollut vapaa aikatauluista. Olen toki tehnyt kenties harrastuksiksi laskettavia hommia hetkittäin, kuten vetänyt tyttökerhoa, ollut seurakunnan isostoiminnassa ja tottakai pumaillut speksissä, mutta omasta näkökulmastani en ole paria partiovuotta lukuunottamatta kuitenkaan ikinä harrastanut mitään. En ennen kuin nyt.
 
Nykyään minulla on harrastus. Minä bloggaan. Kuulostaa yksinkertaiselta ja hyvin helpolta vastaukselta kirottuun mitä sä harrastat -kysymykseen, mutta eipä ole. Ainoa ongelma minun ja harrastukseni välillä kun on, että en uskalla sanoa harrastavani sitä. Olen harrastuskaapissa, koska edelleenkin blogin kirjoittaminen tuntuu minusta isolta asialta myönnettäväksi. Vaatisi rohkeutta sanoa selkä suorana, että kyllä, minulla on blogi. Kirjoitan harrastuksenani monta kertaa viikossa omilla kasvoillani nettiin iloistani, epäonnistumisistani ja ajatuksistani, ja asetan vapaaehtoisesti tekstini ja taitoni koko maailman anonyymisti katseltaviksi. Käy säkin toki lukee! Ei. Paljon helpompaa on vilkuilla seinille ja mutista, että no en mä nyt silleen mitään erityistä harrasta, mä tykkään ulkoilla ja lukee.

Mutta kyllähän tämä harrastus on. Käytän jokaiseen perustekstiin aikaa tunnista kahteen ja isompiin teksteihin enemmänkin. Jos postauskertoja olisi unelmieni 3-4 viikossa, antaisin blogille noin kahdeksan tuntia viikostani, joka on yhden työpäivän mitta. Jos ei puhuta kylmästi ajankäytöstä vaan siitä, minkä olen harrastajanoviisina käsittänyt harrastusten ytimeksi eli ilosta/itsensä ilmaisusta/omien kykyjen mielekkäästä käyttämisestä/riemusta, bloggaaminen tarjoaa minulle kaiken. On mahtavaa nähdä kehittyvänsä jossain, saada olla ylpeä itsestään ja tekemisistään, tuntea olevansa hyvä jossain. Enkä tarkoita, että muutoin elämäni olisi *askaa vailla itsearvostusta ja sopivaa -ylpeyttä, mutta tämä blogi on jotain, mikä on vain minun. Minä olen luonut tämän ja minä yksin olen se, joka tätä venettä ohjaa. Se tuntuu järjettömän hyvältä!
 
Juttelin tästä rohkeudenpuuteasiasta kaverini kanssa maanantain Helsinginreissulla ja hänellä oli asiasta hyvin selkeä mielipide. "Asia pitää vaan sanoo selkä suorana ja mitään anteeks pyytelemättä." Niinpä. Ei minun pidä olla nolona, että olen viimein löytänyt harrastuksen, joka tekee minut iloiseksi.

Jos silmiin sattuu lukea, se ei ole minun vikani vaan sen, joka ei tajua lopettaa lukemista.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Proffishuumaa

Koska en osaa muuta tällä hetkellä ajatella, on pakko puhua proffiksista. Perusklinikka-arkeen palaan ensi viikolla, olin ajatellut sellaista peruspäivä klinikassa -tyyppistä tekstiä ainakin, mutta nyt ei keskittyminen riitä vatvomaan moisia, koska kolme yötä proffiksiin on!

 
Perjantaina juhlaan siis kuuluu klo alkava juhlaillallinen ja tanssiaiset Turun linnassa sekä jatkot mysteeriesiintyjän (aikaisempina vuosina mm. Haloo Helsinki, Karri Koira ja Stigg) kera jossakin baarissa. Aikaisemmin päivällä klo 12 Medisiinalla on myös Studia Generalia - juhlaluento, mutta naishenkilönä minulla ei taida riittää aika siihen. Lauantaiaamuna meno jatkuu klo 10 Medisiinalta, kun meidät pakataan bussiin ja kuljetetaan silliaamiaiselle eli sillikselle toiseen mysteeripaikkaan. Sillis juhlitaan tosiaan teemalla huoltoasema ja pitää sisällään jonkinlaista ruokaa ja ainakin juomaa, jotta raskas toinen juhlapäivä saadaan vauhdilla alkuun. Koska pelkkä jatkot ja sillis mysteeripaikassa eivät riitä mihinkään, päivän aikana meidät kuljetetaan bussilla vielä kolmanteen mysteeripaikkaan saunaan. Saunan ohjelmasta en sen enempää tiedä, mutta nopealla päättelyllä oletan paikalla olevan ainakin mahdollisuus saunoa. Todennäköisesti ohjelmaan sisältyy myös juomaa, ruokaa ja rentoa jutustelua/juhlintaa. Saunan päätteeksi juhlat päättyvät saunan jatkoille omalle Tivolille. Näin on 105 eurolle toivon mukaan saatu mukavasti katetta ja pää täyteen kaljaa muistoja, joihin voi palata vanhana elämäänsä kyllästyneenä kyynikkolääkärinä.

Koska juhlat ovat pitkät ja monivaiheiset pitäen sisällään iltapukujuhlaa ja naamiaisia, on valmistautuminen ollut pitkä prosesessi. Nopeastikin tietysti voisi selvitä, mutta jos rakastaa suunnittelua ja asioiden huippuunsa viilaamista, ei ole olemassa nopeaa vaihtoehtoa. Mekon tilaamista puinkin jo aiemmassa tekstissä, mutta mekon lisäksi iltajuhlaa varten täytyy päättää kampaus, meikki, korut, kengät ja laukku. Iltajuhlan lisäksi täytyy myös päättää ja toteuttaa sillisasu, jonka täytyy olla niin mukava ja lämmin, että sen sisällä jaksaa juhlia potentiaalisen darraisena ja ulkona huhtikuisessa ilmassa. Sillispaikat ovat usein nimittäin olleet ulkopaikkoja ainakin osittain.

Onnellisena voin kuitenkin todeta, että tilanne sekä perjantain ja lauantain vuosijuhlinnan suhteen on hyvä, ellei jopa erittäin hyvä.
 
Kiinalainen mekko paljastui upeaksi ja on lumonnut minut täysin. Kampauksen lupautui loihtimaan kurssikaverini, joka on _todella_ taitava hiusten kanssa. Meikkaamisesta kiinnostunut toinen kurssikaverini innostui tekemään meikkini. Sopivat korut löysin omasta korulaatikosta. Laukkuna menee vanha joulupukin aikanaan tuoma juhlalaukku ja vanhojentanssikenkäni saivat monen vuoden tauon jälkeen toisen käyttökerran. Käytännön asiatkin ovat aika hyvin reilassa, koska kampausaika ja -ideat on sovittu, samoin kuin meikkikin, juhlapäivän tukikohta on päätetty yhden kaverin kotiin, yhdestä kaverista on buukattu valokuvaaja ja Jarkon rusetti päivää varten on päätetty. Minä nimittäin sain idean, että haluaisin meistä paremmat valokuvat juhlatamineissa ja ilokseni Jarkko innostui ideasta myös. Siispä perjantai-iltapäivänä ennen minun virallisia juhlia menemme jäätymään ja olemaan kiusaantuneita kameran eteen jonnekin päin Turkua.


Lauantain sillisasujen suhteen laitoimme pyörät pyörimään eilen ja tänään teimme asut niin valmiiksi kuin tässä vaiheessa voi. Huomenna vielä viimeinen silaus ja huoltoasema on otettu haltuun. Luonnollisesti en voi kertoa vielä, mitä olemme keksineet, mutta pakko sanoa, että idea on todella hyvä, eikä ole mennyt sieltä, missä aita on matalin...

Ainiin. Tärkein on myös hoidettu. Ostin tänään pullon skumppaa perjantain fiilistelyä varten.

Ps. Keskimmäisessä kuvassa hiukan teaseria perjantain iltapuvusta... ;)

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Miau

Inhoan bloggaajia, jotka ensin naruttavat lukijan koukkuun postaamalla usein, ja sitten vain yhtäkkiä katoavat/vaikenevat määrittelemättömäksi ajaksi, jättäen bloginsa irvistelemään vanhoilla postauksilla tuoretta tekstiä janoaville lukijoille. Inhoan myös bloggaajia, jotka määrittelemättömän taukonsa jälkeen tulevat takaisin ruikuttaen, kuinka kiire heillä onkaan ollut ja voi apua mikä kynnys blogin ääreen palaamiseen muutamassa viikossa onkaan kasvanut. 

Seuraa itseinhoa tai tekopyhyyttä riippuen miten asian näkee.

Minulla oli tentti, minulla oli Kuopion lomaviikko, minulla oli kiirettä. Kun loma ja kiire viimein väistyivät, tuli tunne, että mitä sitä nyt yli viikon hiljaisuuden jälkeen sanoisi. Seurasi lisää hiljaisuutta, koska jos ei ole järkevää sanottavaa, on parempi olla hiljaa. Äkkiä edellisestä postauksesta olikin jo pari viikkoa. Mitä kahden viikon hiljaisuuden jälkeen sanotaan? Selitellään ja pahoitellaan vai mennään vaan rytinällä eteenpäin kuin katoamistemppua ei olisikaan? Nostetaan kissa pöytään vai lakaistaan koko mirri maton alle? Kahden kappaleen monologillani jätin juuri kissan vain tepastelemaan kaikkien silmien eteen lattialle. Olkaa hyvät ja i'm bäk!



Mikä päivä tänään Turussa olikaan. Kevät! Aurinko! Tentti läpäistynä takana ja Proffisten juhlaviikko edessä, joten itse Elan sanoin askel eteen ja suupielet ylöspäin. Käytimme päivän Jarkon huomisen kouluprojektin valmisteluun, mikä kuulostaa miljoona kertaa kuivemmalta kuin mitä oikeasti teimme, koska todellisuudessa kävelimme ympäri aurinkoista Turkua, räpsimme (tai no Jarkko räpsi) valokuvia ja joimme viinilasilliset aurinkoisella terassilla. Hiukka eri settiä kuin illalla omia syväreitäni varten kahlaamani englanninkielinen artikkeli aivojen MRI-kuvantamisesta. Miksi tieteellisen englannin pitää olla niin vaikeaa.... Joka tapauksessa päivä oli ihana ♥ Pääasiassa koska aurinko, mutta oli seurakin ihan jees.



Edessä on todellakin huikea viikko, johon mahtuu vuosijuhlien sillisasujen tekemistä (Sillis on juhlien 2. päivän aloittava darra-/uuteen nousuun -aamupala, jonka teemana on tänä vuonna huoltoasema), päiväreissu Helsinkiin moikkaamaan kaveria ja hänen pientä vauvaansa, viime hetken fiilistelyjä ja viimein perjantaina ja lauantaina Proffikset! Aion repiä tästä viikosta kaiken mahdollisen riemun irti, koska jumankauta 72 tuntia jonotusta ja kaksi yötä ulkona. Sen varjolla saa juoda vähän skumppaa arkipäivänäkin.