maanantai 18. huhtikuuta 2016

Kohti klinikkaa -varjoshow

Lääkiksen kakkosille järkätään Turussa keväisin pieni infotilaisuus tulevan, maailmaa mullistavan kolmosvuoden klinikkaan siirtymisestä. Ainakin viime vuonna meille infoa olivat pitämässä kolmoset, jotka ovat juuri itse päässeet yli pahimmasta klinikkajännästä, mutta eivät toisaalta ole vielä (toivottavasti) täysin leipääntyneitä koko touhuun. Tilaisuudessa kolme-neljä kolmosta kertoo hyvin vapaamuotoisesti, millaista klinikkaan siirtyminen on, mitä kannattaa odottaa ja ettei kannata turhaan jännittää, vaikka jännittää kuitenkin. Hauska pieni teaseri/pelottelu tulevasta siis. Koska oma rohkeus ja intressitkään täysin eivät riittäneet mennä vetämään varsinaista tilaisuutta, ajattelin nyt varjohuudella omat vinkkini tuleville klinikkakollegoille.

1. Älä huoli, jos et tiedä mistään mitään. Ei kukaan muukaan tiedä.
Tämä on minusta ehkä kaikista tärkein kohta, koska se on todella totta ja tuntuu hurjalta klinikan alkuviikkoina. Puhun nyt sekä lääketieteellisistä että käytännön asioista. Turulla on vielä jonkin verran petrattavaa käytännön asioiden hoitamisessa, mutta ei todellakaan huolta, koska kyllä asiat aina suttautuvat jollain lailla. Ei kai se nyt niin vakavaa ole, jos ei kahden klinikkakuukauden jälkeen ole vielä löytänyt omaa kandikaappiaan sairaalanmäeltä?

2. Ryhmässä on voimaa.
On maailman parasta epätoivon hetkellä tajuta, että samaa epätoivon hetkeä on jakamassa seitsemän muutakin ryhmäläistä ja todennäköisesti vastaavia fiiliksiä löytyy myös yli 140 muulta kurssikaverilta. Yksi katse, joka sanoo, että ei, en mäkään ymmärrä, voi pelastaa koko ylitsepääsemättömältä tuntuneen hetken. Ryhmä ei myöskään vain tue, vaan myös opettaa. Olen kavereiltani kyselemällä ja yhdessä pohtimalla oppinut kevään aikana valtavasti.

  
3. Hajautus ei ole uhka vaan mahdollisuus.
Seikkailu, seikkailu, seikkailu! Vaasan hajautusviikosta kirjoitinkin jo aiemmin, mutta sanonpa vain vielä, että viikon reissu Pohjanmaalla tiedekunnan piikkiin meni melkein minimuotoisesta luokkaretkestä. Naurua, kavereita ja matka uuteen kaupunkiin ♥ Lähihajautuspaikkojen joukosta (Salo ja Loimaa) löytyy yksi parhaimpia klinikkaviikkoja ja yksi huonoimpia klinikkaviikkoja, mutta en ala sen enempää mitään paikkaa lokaamaan. Tietysti tilanteet myös vaihtelevat sairaaloissa viikkojen mukaan riippuen henkilökunnan ja potilaiden määrästä jne. Ehkä meillä oli siis vain huono tsägä toisen paikan suhteen ja muiden ryhmien kokemukset ovat aivan toisenlaisia. Joka tapauksessa hajautus kannattaa kohdata positiivisena asiana, joka pääasiassa antaa enemmän kuin ottaa.

4. Harvaa osastoa oikeasti kiinnostaa, mitä kandit tekevät.
Totuus on, että me olemme usein ylimääräinen rasite osastoille, koska tukimme käytävät seisoskelemalla hölmöinä, emmekä tiedä oikein mistään mitään. Eikä siinä mitään, koska ymmärrän täysin, että viikosta toiseen vaihtuvien kandiryhmien opettaminen ja perässä roikottaminen uuvuttaa. Meitä on valtavasti. Yli 150 sisätautien opiskelijaa on ripoteltu kaikille Tyksin sisätautien erikoisalojen osastoille ja lisäksi hajautuspaikkakunnille niin, että joka viikko joka osastolla on kandeja ja joka viikko osaston valtaavat uudet naamat. Omalle kohdalleni ei kuitenkaan ole osunut yhtäkään ilkeää lääkäriä tai hoitajaa, ei pidä siis pelätä tai mitään, vaan kyse on enemmän vain uupumuksesta opettaa heille päivänselviä asioita meille. Kannattaa siis rohkeasti kysellä itse sen sijaan, että olettaa toisen automaattisesti kertovan mitä tekee ja miksi, koska kysyvä ei tieltä eksy, eivätkä ihmiset vihaisia ole!

5. Kierto on usein kirosana.
Yksi tietokone, yksi erikoislääkäri, yksi evali (erikoistuva lääkäri), ainakin yksi hoitaja ja neljä tai pahimmillaan kahdeksan kandia. Todella lystikästä käydä monisairaiden osastopotilaiden tilaa ja hoitoa läpi ja kiertää vuoteen äärestä toiseen valtavana karavaanina... Juuri tänään meitä oli kierrolla mukana erikoislääkäri, evali, me neljä kandia, kaksi sairaanhoitajaa ja yksi sairaanhoitajaopiskelija eli yhteensä yhdeksän henkeä. Oli hauskaa koko poppoolla pukeutua eristyshuoneita varten suojatakkeihin ja hanskoihin ja survoutua yhden hengen huoneisiin sisään. Kierrot ovat kuitenkin todella tärkeä linkki osastotyön ymmärtämiseen ja välillä tapaukset ovat oikeasti mielenkiintoisia, mutta totuus on, että toisinaan tyhjänpanttina seisoskelu myös uuvuttaa.


6. Klinikkaviikoissa on eroja.
Yksi viikko on parasta ikinä, seuraava viikko onkin taas todella turha. Riippuu paljon osastosta, lääkäreistä ja kandeista itsestään, miten paljon oppia viikoista saa irti. Itselle ainakin kynnys mennä itse pyytämään saada tehdä jotakin on niin korkea, että nautin eniten viikoista, joiden aikana osaston lääkärillä on lujasti ohjat käsissään ja hän on etukäteen miettinyt, mitä kaikkea kandit voivat puuhata. Esimerkkinä yhdessä paikassa saimme tarkat ajat ja ohjeet paikoista/poliklinikoista, joiden toimintaa voimme mihinkin aikaan viikon aikana mennä seuraamaan, sen sijaan, että meille vain epämääräisesti talon esittelykierroksella sanotaan, että tuolla on sitten poleja, joita voi mennä seuraamaan, jos ei ole muuta tekemistä. Ööö missä, milloin, kuka, mitä, häh??

7. Jännittäminen helpottaa ajan kanssa.
Alkuun jännittää niin, että aamulla ei huvittaisi lähteä sairaalalle ollenkaan, koska ei voi olla varma, mitä on luvassa, mutta ensimmäisen kuukauden jälkeen viimeistään alkaa helpottaa. Nyt kolme ja puoli kuukautta klinikkaa käyneenä jännittää kyllä yhä, mutta enää vain potilasta itse tutkiessa tai haastatellessa, ja senkin osalta suunta on selkeästi parempaan. Tähän on kuitenkin aivan turha sanoa, että ei kannata jännittää, koska minusta jopa kuuluu alkuun jännittää. Sitä paremmalta tuntuu myöhemmin, kun omaa kehitystään miettii taaksepäin.

8. "Se, mikä ei tapa, vahvistaa" ja "Kaikki muutkin ovat tästä selvinneet"
Kannattaa kehitellä joitain voimalauseita klinikan hankalia paikkoja varten, koska epävarmuutta on luvassa, mutta niistä hetkistä selviää kyllä. Vaikka asioita ei saisi täydellisesti hoidettua (kröhöm minä tutkimassa ekaa ruotsinkielistä potilastani), jokainen vaikea kokemus vahvistaa ja opettaa. Klisee, johon en jaksa itsekään aina uskoa, mutta totta se vain on: Nyt jos koskaan on aika mokailla ja oppia, kun mitään ei tarvitse vielä tehdä yksin ja vetovastuu on opettavilla lääkäreillä.


9. Takki ja sisäkengät.
On upea fiilis ekaa kertaa mennä Candioon (lääkiksen ruokala) valkoinen takki päällä ja Birkenstockin sisäkengät jalassa syömään. Tuntui todella laittomalta ja vähän pyrkyriltä ekoina viikkoina, mutta kyllä se siitä ja hetkittäin sitä kesken linssimuhennoksen meinaa haljeta ylpeydestä, kun tajuaa, että on oikeasti hyvää vauhtia matkalla kohti unelma-ammattiaan.

10. Miten sitä on ennen jaksanut?
Miten ihmeessä olen jaksanut yli kaksi vuotta lähes pelkkää luento-opetusta? Raja entiseen hämärtyy todella nopeasti ja klinikka-arjesta tulee uusi normaali. Tietysti luentoviikoissa on etunsa, mutta pääosin klinikkapäivät soljuvat huomattavasti vauhdikkaammin ohi kuin pitkät luentopäivät. Toisaalta hiukan myös kauhistuttaa, että jos aika jatkaa vain kiihtymistään ja kohta olenkin jo valmistumassa... Onneksi vasta puoliväliä hätyytellään kuitenkin.

Tärkein sanoma klinikasta on, että pakollisen alkushokin jälkeen elämä helpottaa ja on aika siistiä päästä viimein käytännön hommiin. Jännittää saa, mutta ei saa olla murheellinen tai huolissaan pärjäämisestään, koska kaikki kyllä pärjää. "Kaikki muutkin on tästä selvinneet."

2 kommenttia:

  1. Pystyn osittain samaistumaan näihin, vaikka lääkiksessä en opiskelekkaan. Mulla nimittäin alko tänään ihka ensimmäinen harjoittelu tk:n labrassa ja voi pojat kuinka jännitti. Siirtyminen koulun penkiltä kentälle oli mulle iso harppaus ja kyllähän se vieläkin jänskättää että miten sitä tulee pärjäämään. Mutta meen juurikin sillä mentaliteetillä eteenpäin että kaikki muutkin on tästä selvinny ja että kysymällä oppii :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikea asenne! Ja kyllä tossa käytännön harjottelussa on niin paljon plussaa koulun penkissä istumiseen verrattuna, että en mä takasin menneeseen haluis enää palata, vaikka sivutuotteena pitääkin sietää vähän enemmän jännitystä kun luentosalissa :D Tsemii harjotteluun!

      Poista