tiistai 31. toukokuuta 2016

Riittämättömyyden tunne

Vaikka elämässä on tällä hetkellä valtavan paljon hyvää, ei hyvää kuitenkaan ilmeisesti voi olla niin paljon, ettei jotain pahaakin mahtuisi mukaan. Mieleni on viime päivät ja kenties viime viikotkin ollut välillä selittämättömästi musta. Olen aina ollut kova huolehtimaan ja murehtimaan asioita etukäteen, enkä ole tästä ominaisuudesta vieläkään päässyt eroon. Tunnen myös huolet aina hyvin fyysisenä. Ollessaan päällä huoli painaa rintakehää ja sumentaa iloa, vaikka en selkeästi siinä hetkessä osaakaan sanoa, mikä minua huolettaa tai vaivaa. Mieltäni kaivertava tilanne painaa niin sanotusti takaraivossa enkä osaa päästää tunteesta irti ennen kuin olen käsitellyt sen. Sellainen tunne minulla on ollut viime ajat. Joku painaa minua.

Yhtä kauan kuin olen tuntenut huolen harmaan mörön himmentämässä kesän iloani, olen yrittänyt keksiä, mikä minua huolettaa. Tilanne ei ole selkeä, koska minullahan on kaikki täydellisen hyvin. Minulla on todella mukava kesätyöpaikka, jossa minulle ollaan ystävällisiä ja jonka palkalla selviän mainiosti opintotuettomat kuukaudet. Kotona Jarkon kanssa menee erittäin hyvin ja meillä on kova innostus laittaa takapihaa uuteen, raikkaaseen kuosiin. Kuopion perheellä on kaikki hyvin. Edessä on kuukausi lomaa, kunhan saan ensimmäisen manun purkkiin. Minulla on ihania kesäsuunnitelmia nähdä muualla asuvia ystäviä ja nautiskella kesästä. Silti tunnen, että sisimpäni on levoton eikä osaa nauttia täysillä kaikesta tästä ihanasta, mitä kesällä on minulle tarjota. Oikeastaan tunnen siitä hiukan syyllisyyttäkin, mutta minkäs teet, kun jokin vaivaa.

Selitys löytyi lopulta lääkiksestä. Vaikka tämä kevät on ollut mahtava portti kokonaan uuteen ja ihmeelliseen sairaalamaailmaan, se on ollut myös portti, jonka jälkeen ei ole enää kääntöpaikkaa. Tästä lähtee kliinisen elämän putki, joka ei pääty koskaan, koska lääkärin on koko elämänsä opittava uutta ja kestettävä elämää keskeneräisyytensä ja vajavaisuutensa kanssa. Ykkösen ja kakkosen kesinä voi tehdä mitä vaan, mutta kolmosen kesä manuillaan, nelosen kesäksi mennään sairaalan osastolle töihin, vitosen kesällä mennään terveyskeskukseen ja kutosen jälkeen ollaan valmiita. Tässä elämä on.


Jostain syystä tunnen juuri nyt hyvin raskaana tämän ajatuksen kolmen tulevan kesän ulkopuolelta valmiiksi suunnittelusta. En tahdo, en jaksa, en kykene. En koe olevani valmis ottamaan sitä vastuuta lääkärinä, joka minun niskaani jo vuoden kuluttua pitäisi kaataa. Koska jos jotain olen lääkiksessä oppinut niin sen, että vuosi on valtavan lyhyt aika. Toisaalta tiedän, että pakkohan minun on pystyä. Niinhän muutkin pystyvät ja työkokemus on nuorena kandina/lääkärinä kullanarvoisen tärkeää. Mutta ei se helpota sitä ahdistusta, että huhupuheiden mukaan jo tulevan syksyn aikana minun täytyisi markkinoida itseni tulevaa kesää ajatellen kandiksi johonkin sairaalaan.

Osaan minä kuitenkin murehtia lähempiäkin asioita. Meneillään on kliinisen mikrobiologian manu ja edessäni on kuukauden loma, jota takaraivon huolikeskukseni ei kuitenkaan suostu laskemaan lomaksi, vaan iskee tajuntaani ajatuksia tekemättömistä syväreistä, tulevaan sisätautimanuun valmistautumisesta ja syksyn kirurgian sisäänpääsytenttiin lukemisesta. Katastrofisoin asioita ja olen varma, että kaikki muut ovat niin paljon minua parempia ja ahkerampia hoitamaan noita pakollisia juttuja pois alta, kun minä vain voivottelen. Manuna myös tuntuu, että minun täytyisi jatkuvasti osata enemmän asioita - ei koska minulta vaadittaisiin sitä suoraan, vaan kunnioittaakseni toisten osaamista ja ohjausta. En koe olevani ikinä riittävä.

Olemme kandeina nyt ja tulevina vuosina jatkuvasti niin vajavaisia, että meidän täytyisi olla koko ajan pesusieninä imemässä uutta tietoa, mutta entä, jos tuntuu, että en nyt jaksa? Uupumustani ei saa käsittää väärin, koska olen kyllä innostunut oppimaan uutta, mutta ongelmana on tunne, ettei oppimani ole tarpeeksi. Se ei riitä. Minä en riitä. Pääni on varma, että minä en riitä maailmalle, mutta toivottavasti minä en vain riitä päälleni.

Hah. Saatiinpa vähän tasoitusta tälle viime aikojen riemupostailulle. Meinasi livetä toukokuu suorastaan ylioptimismin puolelle.

maanantai 30. toukokuuta 2016

Tuutorkoulutusleiri Seilissä

Voin luvata, että hevoskokeen selättäjät ovat syksyllä hyvissä käsissä, koska meillä on koossa äärimmäisen hyvä porukka uusia ja vanhoja tuutoreita saattamaan uusien fetusten lääkisurakka alkuun! Tuutorkoulutuksen lähes uudeksi perinteeksi on muutaman viime vuoden aikana muodostunut yhden yön mittainen leirikoulutus Seilin saarella ja toissaviikonloppuna oli tämän kevään reissun aika.




Seili lumosi minut täysin. Aivan täysin. Pieni saari täynnä historiaa mutta ilman autoja ja asfaltoituja teitä, kaikkialla vain niittyjä, merta ja kauniita maisemia. Seili oli meille paratiisi. Enkä liioittele yhtään, koska koko reissumme ajan aurinko helli meitä ja maalasi saaren luonnon sadunomaiseksi. Kun upeaan miljööseen lisätään bussillinen uusia ja vanhoja lääkistuttuja, joista jokainen on fiiliksissä sekä Seilistä että tulevasta yhteisesti tuutorsyksystä, ei tuloksena voi olla muuta kuin timanttia. Vielä viikko paluun jälkeenkin tätä kirjoittaessa rinnassa läikehtii lämmin ilo, koska matka oli niin ihana kokemus. Jos vain ikinä tarjoutuu mahdollisuus päästä Seiliin tai tuutoriksi, tarttukaa siihen!

Käytännön vinkkinä tuohon saarelle menoon, että aivan jokaisella on todella mahdollisuus vain ottaa ja mennä Seiliin. Lautta Nauvosta maksaa vissiin 6 euroa ja kestää puolisen tuntia. Täydellinen päiväretkikohde tai mielenkiintoinen viikonloppuseikkailupaikka, jos haluaa tutustua paremmin oman maan upeuteen!





1,5 vuorokauden koulutusleiri piti sisällään oikeaa tiukkaa asiaa, kun lääketieteellisen tiedekunnan kolme eri ainejärjestöä TLKS (lääkis), THLKS (hammaslääkis) ja IVA (biolääkis) esittäytyivät, pohdimme ryhmän muotoutumista, tulevan syksyn odotuksia ja mahdollisia ongelmatilanteita tuutorryhmän kanssa, mutta myös rentoa ryhmäytymistä tuutorporukan kesken. Koska ainakin meille parillekymmenelle kliiniselle tuutorille 40 prekliinisen tuutorikaverin nimien ja kasvojen opettelussa riittää hommaa. Lisäksi tuutorporukan keskinäinen hyvä henki on fetuksille tosi tärkeä fiiliksennostattaja. Jos me tunnemme olevamme kavereiden ympäröimänä, on fetustenkin helppo rentoutua meidän kanssamme ja lähteä huumaan mukaan. Näin ainakin haluan uskoa, koska mitä enemmän ihmiset ovat riemulla messissä, sitä huisimpaa kaikilla on ja sitä nopeampaa ryhmäytyminen on.





Viikonlopun aikana iso osa tuutorkolmikoista otti myös kesän fetuskirjeisiin liitettävät ryhmäkuvat. Tulosten julkistamisen ja opiskelupaikkojen vastaanottamisen jälkeen ainakin Turussa nimittäin jokaisen tuutorryhmän tuutorit ottavat omiin fetuksiinsa yhteyttä kirjeellä, jossa kerrotaan vähän tulevan syksyn kulusta, meistä tuutoreista ja tottakai onnitellaan opiskelupaikasta! En itse muista kauheasti omasta kirjeestäni, mutta sen verran palautuu mieleen, että tuntui lohduttavalta, että joku oli valmiina ottamaan meistä kopin, kun keltanokkina aloittaisimme elokuussa. Suunnittelimme myös hiukan juttuja, joita haluamme ryhmänä tehdä ja voin luvata, että edessä on mahtavia iltoja ja päiviä tuutorporukan kesken! 

Paljon kärsivällisyystsemppejä tulosten odottelijoille!

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Kesäretki Naantaliin ja Linnan juhlat!

Yhteistyössä Turun Kaupunginteatterin kanssa

Elämässäni on ollut kesäteatterin kokoinen aukko melkein viimeiset 10 vuotta, mikä on todella järjetöntä, koska olen nainen, joka rakastaa teatteria ja kesää. Viimeisin kesäteatterikokemus menee Kuopion teinivuosiin, kun kävimme pikkusiskoni kanssa Rauhalahden kesäteatterissa katsomassa Ronja Ryövärintyttären. Silloin näytös ja erityisesti yksi nuori miesnäyttelijä iski teinimieleeni niin kovasti, että seuraavat illat hengailin Rauhalahden uimaranta-alueella ihan muuten vaan, koska on niin kiva sää ja pohdin vieraslistaa minun ja mysteerinäyttelijän häihin, jotka ehdottomasti olivat edessä tulevaisuudessa...

Viime viikolla keksin, että meidän on Jarkon kanssa ehdottomasti mentävä Naantaliin kesäteatteriin ja mieluiten mahdollisimman pian, koska emme ole kumpikaan ikinä kokeneet kesäistä Naantalia emmekä yhteistä kesäteatteria. Lisäksi suurena Linna juhla -fanina tykästyin kovasti jo ajatuksena kaupunginteatterin tämän vuoden kesäteatteriteemaan. Viime keskiviikkoon latautui siis kovat odotukset ja toisaalta myös kitkerän kattkerat ennakkoluulot, koska edellisellä kerralla kun kävimme yhdessä Naantalissa pyhäinpäivänä kolme vuotta sitten, päättyi reissu pyörän rengasrikkoon, josta seurasi 20 kilometrin kävelyreissu takaisin kotiin. Näillä pohjilla huonokin kokemus olisi ollut aikaisempaa parempi, mutta onneksi voin hymyssä suin kehua kesäisen Naantalin ja teatterin aivan puhki.



Ennen esitystä pidimme pienen kiinalaisen ruuan & viinin -piknikin kirkkopuiston liepeillä ja päädyimme noin sataan aasialaisen turistin kuvaan, koska heistä oli hulvatonta kuvata kahta suomalaista syömässä kiinalaista ruokaa nurmikolla. En tiedä, olinko vain järjettömän nälkäinen vai tekikö reissufiilis taikansa, mutta naantalilaiskiinalaisen ruoka oli aivan uskomattoman hyvää.

Turun Kaupunginteatterin tämän vuoden kesäteatteri Linnan juhlat vedetään Naantalin Muumimaailman Emma-Teatterissa, joten pääsimme samalla reissulla paikkaamaan lapsuuden muumimaailmattomuustraumat, koska esityksen väliajalla ehti hiukan haahuilemaan Muumitovereiden kuvitteellisilla kotiseuduilla. Ja olihan se siistiä! En uskalla edes ajatella, miten täpinöissä pienet ihmiset saattavat saaresta olla, kun Krista 23 wee ja Jarkko 25 weekin tykkäsivät noin kovasti. Todella hauskaa, että teatteri sijaitsee noin jännittävällä paikalla.



Itse esitys oli myös yhtä jännittävän mielenkiintoinen kuin teatterin sijaintikin. Näyttelijöitä komediassa on vain neljä, mutta rooleja on silti kymmeniä, joten niin näyttelijät, puvustajat kuin tekniikkakin saavat tehdä näytöksen eteen tosissaan töitä, että paletti saadaan pyörimään kunnialla. Nimensä mukaisesti Linnan juhlissa on kyse itsenäisyyspäivän linnan juhlista, mutta tapahtumissa pysytellään pitkälti juhlien kulissien takana. Miten Sale ja Jenni valmistautuvat illan juhliin? Millaista on odottaa omaa vuoroaan kättelyjonossa? Miten linnan kuuluisa booli oikein kootaan ja mitä veteraanien kanssa voi jutella? Tilanteet vaihtuvat nopeasti ja ovat pieniä katkelmia kaikkien tuntemista linnan juhlien hetkistä. Koko näytöksen ajan vain toivoin älä ole viimeinen pätkä ennen väliaikaa, älä ole viimeinen, ei vielä, kunpa tämä ei loppuisi vielä, toivottavasti vielä tapahtuu jotain.

Turun Kaupunginteatteri: Otto-Ville Väätäinen

Turun Kaupunginteatteri: Otto-Ville Väätäinen

Katkelmissa oli mahtavasti mukana nykyhetken poliittisia kiistakapuloita ja henkilökuvia, jotka upposivat yleisöön aivan täysillä, mutta olisin nuorena ihmisenä toivonut vieläkin enemmän ajankohtaisuutta ja viime vuosien linnan juhlien huomioimista. Esimerkiksi linnan juhlamuodin esittelyssä toivoin koko ajan jonkun tutun nimen nousevan lavalle, mutta pitkäli jouduin pettymään ja naureskelemaan vain pintapuolisesti lavalla näkyvälle tilanteelle sen todellista taustaa tietämättä.

Kritiikille on tarvetta kuitenkin vain vähän, koska kaiken kaikkiaan ilta ja esitys oli äärimmäisen nautittava! Saimme nauraa, saimme rentoutua ja saimme fiilistellä upeaa näyttelijätyötä Suomen viilenevässä kesäillassa. Käsittääkseni saimme kaiken, mitä kesäteatterin on tarkoituskin antaa.

torstai 26. toukokuuta 2016

Dokkarivinkki: Valkoinen raivo

Minä en ole onnekseni joutunut ikinä kestämään kiusaamista. En koulussa, en harrastuksissa en työpaikoilla enkä yliopistossa. Olen onnekas, vaikka tilanteeni pitäisi olla normi. Koko sisimpäni vetää aivan mustaksi pelkkä ajatuskin joka päiväisestä murheesta kouluun tai työpaikalle menemisestä. On kauheaa ajatella lasta kohtaamassa kiusaamista ala- tai yläkoulussa, mutta yhtä mykäksi vetää myös kiusaaminen korkeakouluissa tai työpaikoilla. Miten paikoissa, joissa aikuiset ihmiset tekevät työtään, voi edelleen esiintyä kiusaamista! Maailma on välillä järjetön. Järjettömän paha ja oksettava

Koulukiusaamiseen liittyen Areenassa on vielä melkein kuukauden katsottavissa dokumenttielokuva Valkoinen raivo, joka kolahti ainakin minuun kovasti. Dokumentti kertoo yhden miehen tarinan läpi koulutasosta toiseen jatkuvien kiusaamisvuosien, kohti psyykeen ailahtelua ja fantasioita koulusurman toteuttamisesta. Hän halusi tappaa. Tappaa mahdollisimman monta ja sen jälkeen soittaa itse poliisille ja kertoa teostaan. Tuntuu aika karmivalta ymmärtää, että samanlaisia koulukiusaamisen raunioittamia ihmisiä vaeltaa keskuudessamme niin kauan kuin kiusaaminen jatkuu.

Kuva: Yle Areena


Elokuvan tärkein viesti on minusta, että me oikeasti vaikutamme toinen toisiimme. Ihminen voi olla toisen ihmisen pahin painajainen tai paras apu, ja valinta tavastamme kohdella muita ihmisiä on tasan omissa käsissämme.

Yhdessä hetkessä lausuttu kiitos voi kaikua kuukausia.
-Samuli Putro, Älkää unohtako toisianne-

tiistai 24. toukokuuta 2016

Tallinna tyttöjen kanssa

En ollut vielä 23 vuoden ikääni mennessä ehtinyt käymään kavereiden kanssa ulkomailla reissussa. En ennen toukokuun alkua, joilloin reissasimme koulun kaveriporukan kanssa Tallinnaan kahden päivän matkalle. Jos ennen vikaa tenttiä, raskaan kevään päätteeksi, voi tehdä täydellisen rentoutumismatkan, niin tässä oli juuri sellainen. Vain aikaa, ystäviä ja aurinkoa ♥



Tyttöjen ulkomaanmatka ei ollut ideoinnin lähtökohta. Aluksi piti olla vain viini-&juustoilta ja senkin piti olla jo aikaa sitten tänä vuonna. Kuitenkin, kun yritetään saada sovitettua noin kahdeksan naisen aikataulut yhteen niin, että yhtenä iltana voisi nautiskella viiniä oikein ajan kanssa, se on yllättävän hankalaa. Keväällä, kun aloimme jälleen käsitellä puuttuvan viini-illan epäkohtaa, joku heitti ilmoille risteilyn:

No jaaa joku 23h-risteily, ehkä niitä on jo liiaksi nähty. Ne, joissa pääsee maihin on sitten niin kalliita, että ei taida olla varaa. Voi harmi sentään, kun olisi kyllä niin mahtavaa. No jos minä tässä vähän tutkisin asiaa sen sijaan, että lukisin tenttiin. OHO! 52 euroa yksi yö laivalla ja yksi yö hotellissa Tallinnassa.
Tytöt, lähdetäänkö Tallinnaan?

Kuusi naista meitä lopulta pääsi lähtemään ja voi pojat mikä reissu! En ennen tajunnut, mitä ihmiset meinaavat, että kotona ei voi unohtaa stressitekijöitä, että on pakko päästä pois kotiympäyröistä, mutta noiden kahden päivän aikana minä jälleen sain muistutuksen, että juuri niin se on. Uusi paikkoja ihmetellessä, kauniista säästä nauttiessa ja ystävien kanssa touhottaessa minä unohdin kaiken. Kaikki, mikä aiemmin oli painanut mieltä, unohtui hetkeksi ja oli vain totaalinen rentous.



Matkamme alkoi Turusta kohti Helsinkiä ja Tallinnaa torstaina 5.6., ja ensimmäisen illan/yön vietimme laivalla, mikä saattaa kuulostaa perusremuamiselta, mutta aivan sattumalta laivalle osui keikalle Anssi Kela. Nummela, Puistossa, 1972, mitä näitä nyt on! Uusia biisejä en tiennyt lähes lainkaan, mutta noista vanhoista timanteista vedettiin upeat uudet sovitukset, ja keikka oli kaikkiaan äärimmäisen viihdyttävä. 

Seuraavana aamuna olimme ulkona laivasta jo heti yhdeksän maissa ja aloitimme päivän sataman Kochi Aidad -ravintolan runsaalla aamupalabuffetilla. Kyseessä oli iso vanhanajan tyyliin sisustettu 100% suomituristipaikka, jossa tilauksenkin sai hoitaa aivan kotimaan kielellä, mutta tästäkin huolimatta 11 euron aamupala oli todella hyvä ja jaksoimme sen ja iltapäivän kahvilareissun voimin kierrellä vanhassa kaupungissa koko päivän.



Kiertelemällä ja hengailemalla me koko Tallinna-päivämme käytimmekin. Tutkimme vanhan kaupungin katuja, istuimme puistossa ottamassa aurinkoa ja kävimme ihanassa Pierre-nimisessä kahvilassa kahvilla ja kakulla. Pierreä oli etukäteen toisistaan tietämättä suositellut meille kaksi eri kaveria, joten paikka oli todella meidän must see -listalla. Eikä turhaan. Maailman parasta kahvia, ihania kakkuja ja söpön höpsähtänyt Ranska-tunnelma. Aivan ehdottomasti suosittelen Pierreä jokaiselle Tallinnaan menijälle! Me tykästyimme niin, että täytyi käydä lähtöpäivänä vielä uudestaan kahvittelemassa.

Illaksi varasimme hotellin respan avustuksella pöydän Leib Resto ja Aed -nimisestä ravintolasta, jonka bongasimme eräästä blogista. Paikka tarjosi paikallisista aineksista tehtyä ruokaa rentoon fine dining -tyyliin. Aivan jumalaisen ihana paikka ja järjettömän hyvä ruokaa! Minä söin pääruokana haukea, jonka lisukkeena oli kukkakaalisosetta ja jotain raikasta sipulijuttua, ja hinta taisi olla 16 euroa. Kaikkiaan pääruuan, alkumaljan, punaviinilasin ja jälkkäriliköörin kanssa ruokailuni taisi maksaa tippeineen 40 euroa. Voin jälleen vain suositella, jos on valmis panostamaan hiukan enemmän ja nauttii todella hyvästä ruuasta, mutta silti rennosta ilmapiiristä. Itselleni tuli paikasta hiukan Turun Kaskis mieleen ja se ei todellakaan ole paha asia.


Tallinnayön vietimme aivan vanhan kaupungin keskustassa sijaitsevassa Meriton Old Town Garden -hotellissa. Sekin oli aivan täydellinen meidän tarpeisiimme. Huoneiden varoitettiin etukäteen olevan pieniä, mutta ainakin kaikki meidän kahden hengen huoneemme olivat aivan tavallisen hotellihuoneen kokoisia. Hotellin henkilökunta oli todella ystävällistä, aamupala mainio ja huoneet erittäin siistit. Olimme koko matkan yllättyneitä, miten kaikki saattoikin mennä niin putkeen! Anssi Kela, upea sää, loistava hotelli, herkullinen ruoka ja aivan kaikki. Tallinna vei ainakin minun sydämeni pikareissullakin aivan totaalisesti ♥


Tallinnavinkit tiivisti:
- Vanha kaupunki tottakai. Paljon kävelyä ees taas ja uudestaan.
- Kahvila Pierre. Nimenomaan vanhan kaupungin eräällä sisäpihalla sijaitseva Chocolaterie eikä eräällä pääkadulla sijaitseva ravintola Josephine. Me sekoilimme, koska molemmat paikat taitavat kuulua samalle omistajalle, mutta kahvila-Pierreä haetaan.
- Meriton Old Town Garden -hotelli mahtavalla sijainnilla ja ihanilla huoneilla.
- Leib Resto ja Aed -ravintola. Rentoa fine dining -ruokaa. Aivan järjettömän hyvää rentoa fine dining -ruokaa!
- Puistopiknik kaupasta haetulla juomalla kruunattuna.

torstai 19. toukokuuta 2016

Sairaala nukahtaa

Olen usein kammonnut sinua ja kurjia päiviä jolloin
Olen usein ällönnyt sinua ja tylsiä päiviä jolloin
Paiskotaan kamoja
Potkitaan ovia
Toisaalta rakastan
Sitä hetkeä jolloin kaksi leijonaa
Makaa sängyssä raukeina
Sairaala nukahtaa

Vaikka Ultra Bran Savanni nukahtaa pitää sisällään voimakkaita latauksia jollaisia harvemmin liittää elottomaan rakennukseen, tämä laulu on noussut mieleeni kahtena viime viikkona, kun olen saanut illan päivystyksen päätökseen ja kävellyt hiljaisessa sairaalassa omalle pukukaapille. Miten talo, joka pitää sisällään niin paljon taistelua, elämän ja kuoleman kysymyksiä sekä kiireellisiä tilanteita, voi yöksi rauhoittua suorastaan levolliseksi paikaksi? Samalla tavoin kuin rakastan aamuun herääviä kaupunkeja, olen kahdessa illassa oppinut rakastamaan nukkumaan käyvää sairaalaa.

Käytävillä ei liiku kukaan muu kuin minä, päivällä ihmisten hälyn alle hautautuva, äärimmäisen hiljaisella soiva radio tahdistaa askeleitani ja sairaalan suuret avarat tilat, joita himmeät valot nuolevat, tuntuvat kodikkaalta. Onnistuneen päivystysvuoron jälkeen tuolla käytävällä kulkiessa oma tulevaisuus tuntuu täsmälleen oikealta ja pienen hetken sydän täyttyy rakkaudesta Turkua, lääkistä ja tuota pientä hetkeä kohtaan.

Pienen hetken minä ja sairaala olemme yhtä.

Ps. Toivottavasti pääsykokeet menivät hyvin, ja jos eivät menneet, ei se mitään, koska oma fiilis ei usein kerro todellista menestystä. Juuri tiistaina klinikkaryhmän kesken jutellessa yksi meistä nosti esiin, että vain kaksi, joilta hän omassa kokeessaan oli kysellyt fiiliksiä, oli sanonut, että hyvin meni. Kummasti vain kumpaakaan näistä kahdesta ei nähty syksyllä, kun koulu todella alkoi... Mitä todella nopeasti koetta vilkaisin, hevoset taisivat olla lähellä kokeentekijöiden sydäntä. Saa kertoa fiiliksiä!

maanantai 16. toukokuuta 2016

Amanuenssikesä 2016

Jos viime vuoden kesä oli reilikesä 2015 ja kului pitkälti puistoviineillä istuessa, tänä kesänä ollaan itse asiassa. Aion nimittäin jättää Euroopan väliin ja puistoviineilläkin ainakin hiukan vähemmän, pääosin Suomen viinihintatason, mutta myös seuraavien kuukausien kesätyökuvioiden takia, koska minä olen tänä kesänä ekaa kertaa oman alan töissä! Tai no töissä ja töissä, sanoo joku oikeasti lääkärin töitä tekevä, koska olen kesällä siis kaksi kuukautta amanuenssina, manuna näin ystävien kesken, enkä oikeana lääkärinä. Lieventävänä asianhaarana kuitenkin sanottakoon, että lääkärin töitä pääsee oikeasti ensi kertaa tekemäänkin vasta nelosen jälkeen, jolloin Valviralta napsahtaa ensimmäiset, rajoitetut oikeudet työhön, joten manuilu on parasta, johon kolmosvuoden lääkisläinen pystyy.


Amanuenssuurit ovat lääkiksen pakollisia, kuukauden mittaisia työharjoitteluja, joiden aikana tehdään 38,25 tuntista työviikkoa neljän viikon ajan, saadaan kuusi opintopistettä ja vielä 1553,57 euroa palkkaakin. Lisäksi saadaan tietysti myös se tärkein, eli kuukauden kokemus jonkin erikoisalan työstä ilman seitsemän tai kahdeksan muun kandin pörräämistä samalla osastolla. Yhden kuukauden ajan saa siis parhaimmillaan treenata alan taitoja erikoistuvan lääkärin tai valmiin erikoislääkärin ohjauksessa, mutta paljon kuitenkin itse tehden.

Miten manun elämä sitten poikkeaa kandielämästä, jota olemme koko kevään viettäneet?
  • Kandeina liikumme aina laumana, manuja on joka osastolla yksi. 
  • Kandit ovat pakollinen jaloissa pyörivä paha, manut ovat potentiaalista työvoimaa. 
  • Kandit ovat sieluton kasa ihmisiä, joita osastolle joka viikko tulvii, manu pysyy samana kasvona koko yhden kuukauden. 
  • Kandit eivät osaa vielä kauheasti, ei sillä että manukaan välttämättä osaisi, mutta manulle kannattaa yrittää edes opettaa, koska kerran opetettu homma helpottaa mahdollisesti omaa työtaakkaa seuraavan kuukauden aikana esim. lähetteiden ja osastolta kotiutuvien potilaiden loppulausuntojen kirjoittaminen.
  • Kandit hengaavat osastolla päivittäin keskimäärin 5 tuntia, manulla on täysi työaika.
  • Kandit ovat opiskelijoita, manu on lähempänä oikeaa kollegaa.
  • Amanuenssi on paljon hienompi sana kuin kandi.
  • Kandi saa opintotukea 470e kuussa, manu saa palkkaa 1500e kuussa.

Manunmetsästyksen käytännöt vaihtelevat varmasti paljon lääkiksestä toiseen, mutta Turussa kaikki Tyksin, Turun alueen muiden sairaaloiden ja joidenkin lähialueidenkin sairaaloiden amanuenssipaikat jaetaan yliopiston yliopiston kautta rahoitusteknisistä syistä. Manusta ei nimittäin tipu opintopisteitä, jos kuukaudesta ei makseta harjoittelijalle 1500 euron palkkaa. Koska tälläinen rasite olisi koulutusvelvolliselle yliopistosairaalalle turhan kova pala, meidän manupalkkamme tulevat jostakin muulta maksavalta taholta. Älkää kysykö enempää, koska en tiedä enempää.

Kesän paikat joka tapauksessa jaetaan keväällä tehtävän haun mukaan ja hakijat laitetaan paremmuusjärjestykseen kolmosen syksyllä opintomenestyksen perusteella luodun listan ja aikaisemmin yliopiston kautta tehtyjen manujen perusteella. Eli jos kahden ekan lääkisvuoden tenttikeskiarvo on 5 eikä ole tehnyt aiemmin yhtäkään manua yliopiston kautta, on listan kärjessä. Jos on pärjännyt vähän huonommin, on luonnollisesti listassa alempana, mutta no worries, koska lista elää koko ajan ihmisten suorittaessa manuja ja sitä kautta pudotessa jälleen listan hännille. Kokonaisuudessaan systeemi on melkoisen monimutkainen, mutta tulee ajankohtaiseksi vasta lääkiksen kakkosvuoden jälkeen, kun patologian manuportit aukeavat Turussa. Lisäksi koko systeemin voi myös kiertää hommaamalla manunsa itse jostakin Turun jakosysteemin ulkopuolelta, kuten Rovaniemeltä tai Seinäjoelta, johon meidänkin kurssilaisia tulevana kesänä singahtaa manuilemaan.


Minun kuvioni tulevana kesänä ovat kuukauden amanuenssuuri kliinisellä mikrobiologialla alkaen tästä päivästä ja sisätautien manu heinäkuun puolesta välistä elokuun puoleenväliin. Näiden väliin jää keskelle kesää kuukauden lomakin, joten kun aivan rehellisiä ollaan, minun pullani ovat todella hyvin uunissa. Saan hoidettua pakollisia opintoja, minulle maksetaan palkkaa, opin varmasti valtavasti ja minulle jää jopa lomaa, wou! Käytännön fiiliksiä tulee varmasti kuulumaan täällä enemmän, kunhan saan manuilun kunnolla käyntiin, mutta olen jo päättänyt, että tämä on oleva hyvä kesä, amanuenssikesä 2016!

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Alkaa olla aika

Elämme jänniä aikoja, ystävät hyvät. Edessä on the viikko, the päivä ja the tunnit. Viisi aivan liian nopeasti kiitävää tuntia, joiden aikana ratkaistaan, onko unelman aika toteutua nyt vai vasta myöhemmin. Ja huomatkaa edellisen lauseen asettelu, nyt vai myöhemmin, ei nyt vai ei ikinä, koska vaikka tuleva keskiviikko tuntuu monelle takuuvarmasti elämän ja kuoleman paikalta, ei tuo pääsykoe ole maailmanloppu. Maailma ei ikävä kyllä horjahda mihinkään suuntaan, vaikka yhden ihmisen elämä pistettäisiin viidessa tunnissa täysin murskaksi jälleen yhden vuoden ajaksi, vaan maailma rullaa eteenpäin aivan kuten siihenkin asti.

Olen pahoillani, että pääsykoeteksteissäni on monesti negatiiviset vibat, mutta en vain ikinä ole päässyt kokemaan minkäänlaista riemua lääkiksen pääsykokeen yhteydessä. Joka kerta olen tullut salista silmät päästäni ulos itkien tai vähintäänkin pettyneenä ja varmana, että tämäkään vuosi ei ollut minun aikani päästä sisään. Samaten jokaisena vuonna olen halunnut hukuttaa pääsykoesalien ovilla pomppivat tuutorit mehuihinsa ja tunkea pääsykoebilerannekkeet syvälle heidän Buranoihin kätkettyihin peräaukkoihinsa. Tänä vuonna olen itse tuutori ja tuutoriporukan sisältäpäin tulevaa keskiviikkoa katsoen voin vain toivoa, ettei kukaan toteuta noita murhanhimoisia aikeita, koska sen sijaan, että tuutorit haluaisivat hieroa omaa menestyksekästä elämäänsä pääsykoekandidaattien kaikkensa antaneisiin kasvoihin, kuten minä asian pääsykoevuosinani koin, he ovat vain todella innoissaan. Pääsykokeet ovat varma merkki, että pian alkaa taas tapahtua. Elämä rullaa eteenpäin ja kolmosista tulee nelosia, ykkösistä kakkosia ja lääkikseen hakijoista fetuksia. Elämässä ainoa pysyvä on muutos.

Tuleva tiistai tulee olemaan raskas päivä. Pitää päästää irti kaikesta, jolle on koko keväänsä uhrannut ja heittäytyä täysin oman pään varaan. Vaikka tuota hetkeä on koko kevään odottanut ja siihen tähdännyt, tuntuu todella pelottavalta ymmärtää, että nyt on oikeasti aika antaa mennä ja oksentaa asiat paperille. Enää ei voi perääntyä eikä paikata puutteita, vaan ainoa reitti ulos jännityksestä on mennä sitä päin. Itse ainakin koin todella stressaavaksi laskea kirjat käsistä viimeisen kerran ja todeta, että tämä oli nyt tässä. Oikeastaanhan rikoin jo kaikkien pääsykoevalmennusfirmojen pyhintä sääntöä ylipäätään lukemalla viimeisenä koetta edeltävänä päivänä, mutta minulle se oli täsmälleen oikea tapa valmistautua. Luin, kunnes tuli aika päästää irti.

Koe itsessään voi olla mitä vain. Se voi olla vaikea, se voi olla helppo tai se voi olla jopa hyvä, mutta tärkeintä on, että se on sama kaikille. Hakijoihin mahtuu aivan varmasti niitä, joiden eteen voidaan heittää mitä vain ja he hoitavat sen, mutta suurin osa on kuitenkin aivan tavallisia ihmisiä, joilla on kolmen aineen joukossa ja sisällä omat pääsykoeheikkoutensa. Jos koe on vaikea, se on 99%:lle muitakin aivan yhtä vaikea. Tästäkin voin kertoa tsemppisanat omasta kokemuksesta, koska minun onnistumiskeväänäni 2013 oli vaikea koe. Räpelsin tehtävän toisensa perään vain puoliksi valmiiksi, jäin totaalisen jumiin muutaman tehtävän kanssa, tein monivalinnoissa virheen jättämällä vastaamatta ja koko ajan takaraivossa tykytti ajatus, että olen taas epäonnistunut. Tällä suorituksella ei voi päästä sisään. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, itku ei tullut samantien, mutta tuli kuitenkin. Samalla tuli pettymys itseen, pelko tulevasta vuodesta, pelko loppuelämästä ja epävarmuus unelman tavoittelun järkevyydestä. Oikeastaan olen itsestäni aika ylpeä, kun nyt luin tuon vanhan postauksen. Pettymyksessä saa möyriä hetken, mutta sitten on aika suunnata eteenpäin, koska ei tuo koe kenenkään loppuelämää oikeasti lopullisesti määrää.

Pääsykoe-tunnisteen alta löytyy enemmän aikaisempien vuosien pääsykoetekstejä, joita lukiessa itse ainakin pääsen samantien loikkaamaan noihin fiiliksiin, joita tuoreeltaan pyöri päässä niin hyvässä kuin pahassa. Enimmäkseen pahassa, mutta se on toivottavasti vain minun pääsykoedemonisointini syytä, josta ei tarvitse ottaa mallia.

Loppusanoina haluan sanoa kaikille teille, jotka tulevana keskiviikkona käytte haastamaan lääkiksen pääsykoetta, että te olette kovia muijia ja äijiä kävi miten kävi. Ja kävi miten kävi, keskiviikkoiltana pitää juhlia ja itseään ei saa inhota kuin hetken. Teidän aika on nyt tai myöhemmin, mutta ei koskaan ei ikinä ♥