tiistai 31. toukokuuta 2016

Riittämättömyyden tunne

Vaikka elämässä on tällä hetkellä valtavan paljon hyvää, ei hyvää kuitenkaan ilmeisesti voi olla niin paljon, ettei jotain pahaakin mahtuisi mukaan. Mieleni on viime päivät ja kenties viime viikotkin ollut välillä selittämättömästi musta. Olen aina ollut kova huolehtimaan ja murehtimaan asioita etukäteen, enkä ole tästä ominaisuudesta vieläkään päässyt eroon. Tunnen myös huolet aina hyvin fyysisenä. Ollessaan päällä huoli painaa rintakehää ja sumentaa iloa, vaikka en selkeästi siinä hetkessä osaakaan sanoa, mikä minua huolettaa tai vaivaa. Mieltäni kaivertava tilanne painaa niin sanotusti takaraivossa enkä osaa päästää tunteesta irti ennen kuin olen käsitellyt sen. Sellainen tunne minulla on ollut viime ajat. Joku painaa minua.

Yhtä kauan kuin olen tuntenut huolen harmaan mörön himmentämässä kesän iloani, olen yrittänyt keksiä, mikä minua huolettaa. Tilanne ei ole selkeä, koska minullahan on kaikki täydellisen hyvin. Minulla on todella mukava kesätyöpaikka, jossa minulle ollaan ystävällisiä ja jonka palkalla selviän mainiosti opintotuettomat kuukaudet. Kotona Jarkon kanssa menee erittäin hyvin ja meillä on kova innostus laittaa takapihaa uuteen, raikkaaseen kuosiin. Kuopion perheellä on kaikki hyvin. Edessä on kuukausi lomaa, kunhan saan ensimmäisen manun purkkiin. Minulla on ihania kesäsuunnitelmia nähdä muualla asuvia ystäviä ja nautiskella kesästä. Silti tunnen, että sisimpäni on levoton eikä osaa nauttia täysillä kaikesta tästä ihanasta, mitä kesällä on minulle tarjota. Oikeastaan tunnen siitä hiukan syyllisyyttäkin, mutta minkäs teet, kun jokin vaivaa.

Selitys löytyi lopulta lääkiksestä. Vaikka tämä kevät on ollut mahtava portti kokonaan uuteen ja ihmeelliseen sairaalamaailmaan, se on ollut myös portti, jonka jälkeen ei ole enää kääntöpaikkaa. Tästä lähtee kliinisen elämän putki, joka ei pääty koskaan, koska lääkärin on koko elämänsä opittava uutta ja kestettävä elämää keskeneräisyytensä ja vajavaisuutensa kanssa. Ykkösen ja kakkosen kesinä voi tehdä mitä vaan, mutta kolmosen kesä manuillaan, nelosen kesäksi mennään sairaalan osastolle töihin, vitosen kesällä mennään terveyskeskukseen ja kutosen jälkeen ollaan valmiita. Tässä elämä on.


Jostain syystä tunnen juuri nyt hyvin raskaana tämän ajatuksen kolmen tulevan kesän ulkopuolelta valmiiksi suunnittelusta. En tahdo, en jaksa, en kykene. En koe olevani valmis ottamaan sitä vastuuta lääkärinä, joka minun niskaani jo vuoden kuluttua pitäisi kaataa. Koska jos jotain olen lääkiksessä oppinut niin sen, että vuosi on valtavan lyhyt aika. Toisaalta tiedän, että pakkohan minun on pystyä. Niinhän muutkin pystyvät ja työkokemus on nuorena kandina/lääkärinä kullanarvoisen tärkeää. Mutta ei se helpota sitä ahdistusta, että huhupuheiden mukaan jo tulevan syksyn aikana minun täytyisi markkinoida itseni tulevaa kesää ajatellen kandiksi johonkin sairaalaan.

Osaan minä kuitenkin murehtia lähempiäkin asioita. Meneillään on kliinisen mikrobiologian manu ja edessäni on kuukauden loma, jota takaraivon huolikeskukseni ei kuitenkaan suostu laskemaan lomaksi, vaan iskee tajuntaani ajatuksia tekemättömistä syväreistä, tulevaan sisätautimanuun valmistautumisesta ja syksyn kirurgian sisäänpääsytenttiin lukemisesta. Katastrofisoin asioita ja olen varma, että kaikki muut ovat niin paljon minua parempia ja ahkerampia hoitamaan noita pakollisia juttuja pois alta, kun minä vain voivottelen. Manuna myös tuntuu, että minun täytyisi jatkuvasti osata enemmän asioita - ei koska minulta vaadittaisiin sitä suoraan, vaan kunnioittaakseni toisten osaamista ja ohjausta. En koe olevani ikinä riittävä.

Olemme kandeina nyt ja tulevina vuosina jatkuvasti niin vajavaisia, että meidän täytyisi olla koko ajan pesusieninä imemässä uutta tietoa, mutta entä, jos tuntuu, että en nyt jaksa? Uupumustani ei saa käsittää väärin, koska olen kyllä innostunut oppimaan uutta, mutta ongelmana on tunne, ettei oppimani ole tarpeeksi. Se ei riitä. Minä en riitä. Pääni on varma, että minä en riitä maailmalle, mutta toivottavasti minä en vain riitä päälleni.

Hah. Saatiinpa vähän tasoitusta tälle viime aikojen riemupostailulle. Meinasi livetä toukokuu suorastaan ylioptimismin puolelle.

8 kommenttia:

  1. Heippa :)
    Mulla on ihan sama fiilis. Olen tällä hetkellä neljännen vuoden lääkisläinen, ja tuleva kesä kesäkandina pelottaa. Osaanko hoitaa potilaat hyvin? Entä jos en osaakaan?
    Minuakin ahdistaa tämä ennalta suunniteltu, tähtiin kirjoitettu lääkiksen kulku. Onko pakko mennä kesällä kandina töihin? Eikö voisi vain lomailla? Ja jos en mene töihin, tuleeko minusta huonompi lääkäri kuin muista...?

    Tsemppiä kesään ja muista nauttia lomasta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi ja kiitos hengenheimolaisuudesta! Mua painaa tuo eka kandikesä jo vuotta etukäteen...

      Ja noi sun viimeset kysymykset on ihan suoraan mun ajatuksista. Tuntuu kauhean rankalta ajatukselta ensin painaa opintoja vuosi ja sitten kesällä painaa vielä lujempaa kesäkandina, jolle kaikki on uutta ja vaikeaa. Siinä ei turhia lepäillä vaan opitaan. Ja jos ei tuota polkua kulje, on ekan työn tuska vastassa seuraavana kesänä. Eli kai siihen virtaan vaan on heittäydyttävä, vaikka tuntuu ettei yhtään olisikaan valmis...

      Tosi paljon tsemppiä kesätöihin ja yritä pitää mielessä, et ei meidän ihan oikeasti tarvitse vielä kaikkea osata. Me ollaan vasta opiskelijoita vielä hetken ainakin. Kivaa kesää!

      Poista
  2. Älä turhaa huolehdi, kaikki varmasti "alkujärkytyksen" jälkeen selkenee. Hyvä on myös muistaa, että elämää on myös lääkiksen ulkopuolella. Vaikka tulevina kesinä päivät menee lääkiksen parissa, niin onhan sulla vapaapäivät ja -illat, joille ei tarvitse suunnitella mitään kolmen vuoden päähän :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tuokin. Jännäsinhän mä klinikankin alkua hurjasti, mutta kyllä sekin suttaantui alkujännän jälkeen kunnialla :) Nyt iloisemmalla mielellä kun vastailee näihin kommentteihin, on helppo uskoo, et kyl se siitä. Kiitos tsempistä :)

      Poista
  3. Vaikken lääkiksessä olekaan (vielä, toivottavasti syksyllä), pystyn samaistumaan tuohon tunteeseen tosi hyvin! Mulla on toisen alan tutkinto ja jokusen vuoden työkokemus alla. Ala ei ole niin vaativa eikä vastuu niin suuri kuin lääkäri, mutta kuitenkin merkittävä. Muistan itse kun ekan kerran olin yksin vastuussa hankkeesta ja ajattelin vain että miten hitossa ne antaa mun tehdä tätä yksin, enhän mä osaa yhtään mitään ja entä jos menee väärin ja rakennukset sortuu sen takia (oon siis rakennesuunnittelija). Tähän mennessä mikään ei ole vielä sortunut onneksi :D Sitä epävarmuutta oppii sietämään. On tullu vastaan tosi monta tilannetta josta oon ollut aivan varma että tää menee nyt ihan väärin ja ei tästä voi selvitä. Ja aina ne kuviot on kuitenki suttaantunut kun on parhaansa yrittänyt. En nyt siis halua mitenkään rinnastaa tätä suoraan lääkärin työhön, koska siinä on kyse paljon isommasta vastuusta. Viestini oli lähinnä se, että epävarmuuden kanssa oppii elämään :D Ja oioioi sitä hetkeä kun joku asia mikä silloin koulun penkillä harkkarina tuntui ihan mahottoman vaikealta alkaakin sujua ;) Tsemppiä kesään ja musta se on hyvä tyypin merkki että kyseenalaistaa itseään ja kykyjään, silloin voi kehittyä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mahtavasta kommentista! Tuo sun aiemmassa työssä kohtaama tilanne vastaa aivan täydellisesti tätä kriisiä, joka mullakin hönkii niskaan. "Miten ihmeessä ne antaa meidän hoitaa noita potilaita ihan oikeasti??" Vissiin se omien taitojen liian pieneksi suhteessa haasteeseen arvioiminen kuuluu asiaan ihan kaikilla aloilla :D Ja siitäkin näköjään voi selvitä kunnialla ja talot pystyssä pysyen. Haaste tulee olemaan kans omien taitojen ja avun pyytämisen välillä tasapainoilu, koska paljon pitää kysellä, mut omiinkin taitoihin pitäis kyetä luottamaan ja ottamaan itse vastuuta.

      Mut tosiaan kiitos paljon tästä kommentista! Oli mahtavaa kuulla et samojen kriisien kanssa muutkin painii ja on niistä selvinnyt yli :) Sulle kärsivällisyyttä odottaa tuloksia ja toivottavasti syksyllä aukee aivan uudet haasteet ;)

      Poista
  4. Tiiätkö, mulle tuli tuosta tekstistä semmonen olo että siusta tullee varmasti tosi hyvä lääkäri. Mulle tärkeä osa hyvän lääkärin ammattitaitoa on tuo empaattisuus ja vastuullisuus joka siusta henkii. Ja voin kuvitella, että itsekin kokisin melkoisia riittämättömyyden tunteita noinkin haastavaan ammattiin valmistautumisen opintojen polulla. Ja sen jos jonkun ajattelen olevan normaalia ja luonnollista. Kuitenkin sen valkoisen takin alla on normaali kuolevainen, erehtyväinen ihminen. En nyt tiiä tuliko tästä kovin järkevää tekstiä, mutta sen vaan haluan sanua että kaikki järjestyy ja sinä riität sellasenaan parhaan yrittäessäsi. :) Hyvää kesän jatkoa Krista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ♥ Luin tän kommentin melkein itku silmässä, kun tuntu niin hyvältä kuulla jonkun ajattelevan noin. Kiitos ymmärryksestä ja toisaalta tsempistä, että kyllä mä riitän.

      Poista