maanantai 26. syyskuuta 2016

Kahden kulttuurin lauantai

Yhteistyössä Turun Kaupunginteatterin kanssa

Äärimmäisen löysän grillijuhlien jälkeisen lauantain aktivoi vasta ilta. Me lähdimme teatteriin. Hassua, miten päivänmittaisesta koomasta (ja kyse nimenomaan koomasta, ei krapulasta) voikaan toipua jälleen elinkykyiseksi meikkaamalla silmät, laittamalla huulipunaa ja pukemalla mekon. Hiukan epäteatterisalonkikelpoisesti tosin saavuimme Logomon pihaan klo 18.54, kuusi minuuttia ennen näytöksen alkua, mikä onneksi oli täsmälleen riittävän ajoissa. Villistä pyöräilystä seurannutta jälkihikeä ehtikin sitten hyvin tasoitella katsomossa esityksen ensimmäiset 15 minuuttia...

27050173494_83039d23ff_k

Toc Toc -komedia neurooseista sijoittuu Pariisiin psykiatrin vastaanotolle, johon kuusi mitä erilaisimmista neurooseista kärsivää potilasta kokoontuu odottamaan pääsyä maankuululle lääkärille. Kun joukosta yksi latelee hävyttömyyksiä minkä ehtii, toinen toistaa kaiken sanomansa kahteen kertaan, kolmas ei voi astua viivojen päälle ja loputkin ovat vähintään yhtä neuroottisia omien ongelmakohtiensa kanssa, on odotushuoneen kihinä lääkäriä odotellessa valmis.

Juonen asetelma oli minusta vekkuli, mutta toisaalta alleviivaava ja ennalta-arvattavakin. Kuusi eri ikäistä, eri vaivasta kärsivää ihmistä, joista jokainen kuitenkin tietää, millaista neuroosin kanssa on elää. Vaikka vaivat ovat erit, ongelmat ovat yhteisiä: sosiaaliset tilanteet ovat sietämättömiä, ihmiset nauravat ja ihmissuhteet eivät kestä. Odotushuoneen tapaaminen meneekin siis vähintään vertaistuki-istunnosta kaikkien ymmärtäessä, miten rankkaa on kesken lauseen yhtäkkiä huutaa "vitun spermaperse" tai kiivetä pitkin seiniä, kun ei voi astua lattian viivoille.

28893831963_c140ca6b77_k

Kuten arvata saattaa, komedian riemu revittiin pakko-oireiden tuomista järjettömyyksistä, joissa riittikin ammennettavaa. Minusta tarina kuitenkin luikki hiukan liikaa sieltä, missä aita oli matalin. Varsinkin väliaikaa edeltävä osa tarinaa nojaili minun makuuni liikaa "vitun kyrvänsyöjä" -tyyppisiin vitseihin, joille en jaksanut edes nauraa, koska huumori oli liian ennalta-arvattavaa. Väliajan jälkeen juoni onneksi alkoi paremmin elää ja hahmot muodostaa keskinäisiä suhteitaan, jolloin huumorikin rentoutui eikä ollut enää yhtä päälleliimattua. Samaan tahtiin hahmoihin myös kiintyi heidän tullessaan paremmin tutuiksi. Viime keväisen Kolmen kimppa -komedian tapaan Toc Toc ei kuitenkaan kyennyt minua naurattamaan, vaan maha kippurassa nauramisen sijaan iloni pääsi lähinnä hilpeän hymähtelyn tasolle.

Logomosta lähdettyämme vaihdoimme korkeakulttuurin alakulttuuriin, ja jatkoimme iltaa Dynamossa Tuuttimörön parissa. Minä olin Tuuttiksen keikalla hyvin vieraalla maalla kaukana kotoa, mutta Jarkon luvattua, että keikalla ei tarvitse tanssia/fiilata hulluna/tehdä muitakaan temppuja, uskaltauduin kuitenkin mukaan. Ja se kannatti. Minulla oli kivaa, vaikka vieraalla maalla vaeltelinkin.

Untitled

Teatterikuvat: Otto-Ville Väätäinen, Sam Sihvonen 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti