keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Pientoimenpidepäivä

Kuten aiemmassa ane-postauksessa hiukan etukäteen teasasin, olin viime perjantaina Liedon tk:ssa kirran kurssiin kuuluvassa pientoimenpidepäivässä. Päivän ajatuksena on viiden hengen kandiryhmänä mennä kliinisen opettajakirurgin kanssa päiväksi lähialueen terveyskeskukseen poistelemaan potilaiden iholta muutoksia. Pientoimenpidepäivän potilaat ovat terveyskeskuksen omia potilaita, jotka tk:n lääkärit ovat etukäteen poimineet vastaanotoiltaan päiväämme silmällä pitäen, mutta terveyskeskusta itseään me sisänsä käytimme vain työtilana, koska vastuun ohjaamisestamme kantoi Tyksistä mukanamme tullut kirurgi eikä paikallinen tk-lääkäri.

Potilaiden pitäisi siis jo toimenpiteeseen tullessaan tietää, että mukana on kandeja, jotka ovat tulleet opettelemaan asioita. Näin siis pitäisi olla. Aina tähän ideaalitilanteeseen ei kuitenkaan kuulemma päästä, vaan potilaan astuessa huoneeseen silmät leviävätkin, kun huoneessa vilisee yhden valkotakin sijaan kuusi. Meidän kohdallamme päivän kaikki viisi potilasta olivat kuitenkin hyvin innostuneita, positiivisia ja ennen kaikkea tietoisia meidän läsnäolostamme paikalla.


Potilaita oli päivän aikana viisi, samoin kuin meitä kandejakin, opettajia yksi ja jokaisen vastaanoton kesto oli tunti. Vaikka ajatus 60 minuutista per potilas tuntui aluksi todella pitkältä, hommien alettua aikaa tuntuikin kuluvan yllättävän paljon, eikä tunnin vastaanotto ainakaan ensimmäisten potilaiden kohdalla ollut yhtään liikaa. Aikaa kului alussa paljon tarvikkeiden kokoamiseen, steriiliteetin ylläpitämiseen (steriileihin tavaroihin saa koskea vain steriileillä hanskoilla ja toisaalta steriileillä hanskoilla ei saa koskea yhtään mihinkään muuhun kuin steriileihin tarvikkeisiin) ja puudutus- ja leikkausteknisten asioiden opetteluun, koska lähes kaikille meistä kerta oli ensimmäinen puukon varressa potilaan ihon äärellä. Tuli jälleen kerran opittua, että ennen kuin asioihin syntyy rutiini, aikaa kuluu yksinkertaisiinkin asioihin todella paljon.

Jokaisella meistä oli ns. operatöörin vastuu yhdestä potilaasta ja loput assiteerasivat ja neuvoivat opettajan ohella tarvittaessa. Kaikki viisi kuitenkin olivat paikalla jokaisen potilaan aikana. Useat poistettavat luomet olivat selässä/kyljessä, mutta esimerkiksi minä poistin ihkaekana luomenani ikinä luomen potilaan silmän vierestä ohimolta. Lisäksi pääsimme jokainen kokeilemaan rasvasyylien kauhontaa. Kauhonnassa puudutetulta alueelta kaavitaan pikkuruisen jäätelöpallokauhan näköisellä välineellä luomi irti ihon pinnasta ilman puukkoa tai tikkejä, eli kyse on hiukan kevyemmästä toimenpiteestä.


No miltä tuntui viiltää potilaan ihoa, poistaa luomi ja tikata haava umpeen? Jännältä, on oikea vastaus. Oli mahtavaa tajuta pystyvänsä toimenpiteeseen, jota on pitänyt yhtenä lääkärin perustaitona, vaikka erityisesti omalla kohdallani varsinaista 100%:sta hallinnan tunnetta ei tilanteessa päässytkään syntymään haastavan poistokohdan vuoksi. Pään alue vuotaa paljon ja kosmeettinen tulos on esim. selkää tärkeämpi, joten tarvitsin paljon opettajan apua ja ohjausta, mutta tilanne oli kuitenkin mukava. Meitä ohjaava lääkäri oli todella rauhallinen ja kannustava eikä hänen edessään ollut tukalaa olla operoimassa. Lisäksi minua tottakai jännitti, pää löi tyhjää ja käteni tärisivät, kuten minulla on ikävästi tapana, mutta yritin kovasti jättää jännäyksen ja tärinän huomiotta ja tehdä vain sen mitä pitikin, mikä onnistuikin yllättävän hyvin.

Poiston jälkeen haava katsellessani, olin tyytyväinen. Minä poistin tuon potilaan kasvoista muutoksen ja tuossa hän nyt hymyilee hyvin tikattu haava ohimollaan. Paljon on vielä kehitettävää ja opittavaa, mutta tästä on todella hyvä lähteä jatkamaan! Eikä minua edes ahdista ajatus tulevista pientoimenpiteistä, mikä on valtava voitto.

2 kommenttia: