sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Tunnin pako Pohjois-Koreasta ja matka itseen

Room escape -pelit ovat parisssa vuodessa iskeneet kunnolla läpi myös Suomessa. Minä sain ensikosketukseen mysteerien ratkomiseen kuitenkin vasta viime viikolla, kun kävimme kaverimme synttäreiden kunniaksi pakenemassa Pohjois-Koreasta.

Room escapen idea on pelkistetysti hyvin yksinkertainen: pelaajat pohjustetaan pelin tarinaan ja lukitaan huoneeseen, joista heillä on 60 minuuttia aikaa selvitä ulos. Pelin rakentajille huoneen, tarinan ja aikataulun suunnitteleminen on varmasti ollut hurjan paljon kompleksimpi juttu, jotta tehtävään saadaan riittävä haastavuus tekemättä pakoa kuitenkaan mahdottomaksi. Pakohuone on täynnä erilaisia mysteereitä, lukkoja ja vihjeitä, joita ratkomalla pelissä edetään kohti lopullista avainta, jonka avulla huoneen oven saa auki. Koko pelin ajan pelinvalvoja tarkkailee pelaajia kameran avulla ja auttaa vihjeitä antamalla eteenpäin pelaajien niin pyytäessä.

Meidän pelimme kohdalla tehtävän haastavuus oli täydellisesti hiottu. Viiden hengen kovalla puurtamisella olimme osa 28 prosenttia, jotka selviävät huoneesta ulos määräajassa! Käytimme paetaksemme kaikki kuusi "ilmaista" (=aikasakotonta) vihjettä, olimme hetkittäin aivan pihalla ja aikaa jäi jäljelle ainoastaan 3 minuuttia 42 sekuntia, mutta ulos me pääsimme, ja nyt jälkikäteen ajateltuna se tuntuu aika todella hyvältä. Pelin aikana ja välittömästi ulospääsyn jälkeen fiilikseni oli kuitenkin toinen.

Untitled

Minulla alkoi levitä pää, kun en hallinnut tilannetta. Viiden ihmisen etsiessä vimmatusti vihjeitä, ratkoessa tehtäviä ja pohtiessa erilaisia teorioita huoneesta löytyneiden tavaroiden välillä, minun pääni löi tyhjää ja hetkittäin minua jopa kiukutti, kun en pysynyt yhtään kärryillä, mitä kaikkea olimme jo ratkoneet ja minkä tehtävän parissa kukakin hääräsi. En kestänyt tilanteen sekavuutta. Sekavuutta ja hälyä eivät kestäneet myöskään ajatukseni, ja välillä minua kiukutti, etten keksinyt mitään, mikä olisi vienyt peliämme eteenpäin kaikkien muiden keksiessä koko ajan jotain.

Sisäistä pikkuperfektionistiani harmitti myös vihjeiden käyttäminen, vaikka kuinka tiesin, että vain kaksi ryhmää ikinä oli päässyt huoneesta ulos täysin vihjeittä ja vain 28% vihjeidenkään kanssa. Ulospäästyämme pääni oli kuitenkin sitä mieltä, että olimme päässeet ulos huijaamalla enkä osannut aidosti yhtyä toisten hurjaan riemuun. Samanlaisia fiiliksiä muistan käyneeni läpi päästyäni inssistä läpi, vaikka olin tehnyt yhden pienen virheen ajon aikana. Minä en ansainnut tätä.

Seuraavaksi minua alkoikin jo ärsyttää, että minua ylipäätään ärsytti moiset hölmöt asiat ja se, etten osannut vain nauttia ryhmän hienosta onnistumisesta. Luojan kiitos pääsin typeryydestäni yli jo seuraavan tunnin aikana, mutta aikamoisia itseoppimisen hetkiä yksi 60 minuuttinen pako Pohjois-Koreasta osasi kuitenkin pitää sisällään.

Suosittelen room escapea joka tapauksessa kaikille, koska oli oikeasti todella hauskaa, vaikka minua hölmöä hetkittäin meinaisikin jurppia!

2 kommenttia:

  1. Olin noin vuosi sitten opiskelukavereiden kanssa pelaamassa ensimmäistä kertaa room escapea ja se oli todella hauskaa, vaikka paikoittain jopa ahdistavaa kun ei tiennyt mitä tehdä ja kello raksutti koko ajan :D Meillä jäi tosi pienestä kiinni, että oltaisiin päästy ajoissa ulos. Seuraavalla kerralla paremmalla onnella hahah

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla meinas kans ahdistus iskeä päälle, kun ei hetkittäin yhtään tiennyt, mitä on jäänyt huomaamatta tai ymmärtämättä, varsinkin kun tasan tarkkaan tiesi, että kaikki tarvittava on aivan käden ulottuvilla. Pakko joka tapauksessa päästä uudestaankin pelaamaan, koska sen verran kutkuttavaa omaa päätänsä oli haastaa!

      Poista