maanantai 28. marraskuuta 2016

Vesivahinko

"Ainiin muuten, meillä on vesivahinko. Se tulee teidän puolelta." Kauneinta mitä naapuri voi toiselle sanoa.

Me kuulimme nämä sanat viime viikko sitten perjantaina, kun satuimme törmäämään seinänaapuriimme lounaalta kotiin kävellessä. Välittömästi yksinkertaisen lauseen sisällön ymmärrettyäni, lisämumuaisesta syöksähti adrenaliinimyrsky vereen ja rinta-alassa muljahti: meidän puolelta, vesivahinko?! Vesivahinko sanana kuulostaa homeelta, väliaikaisasunnolta ja kymmenien tuhansien eurojen laskulta, joka johtuu hutiloinnista, suihkuun sammumisesta tai laittomasta astianpesukoneen asennuksesta, joista mitään emme ole kuluneen yli neljän vuoden aikana harrastaneet. Silti meidän naapurimme keittiössä on vesivahinko. Ja se tulee meidän puoleltamme.

IMG_3797

Naapurimme teille tulee pian huoltomies kylään -vinkistä viisastuneena ehdimme tehdä vessalle pienen perjantaipikasiivouksen ennen huoltomiehen saapumista, vahvistaaksemme yleistä uskoa kunnon kansalaisuuteemme ja säädylliseen kylpyhuone-elämäntapaamme, johon ei kuulu suihkuun sammumista, veden huljuttelua ympäriinsä eikä edes virheellisiä pesukoneasennuksia. Onneksi omaa kylppäriä vesivahinkosilmällä katsellessa uskalsimme jo kahden akateemikonkin analyysien perusteella huokaista helpotuksesta - omilla toimillamme emme olleet mitenkään voineet aiheuttaa minkäänlaista vesivahinkoa.

Samaa mieltä oli onneksi myös kylppärimme tilan tarkistamaan tullut vesivahinkojen ammattimies. Saimme puhtaat paperit oman toimintamme osalta ja vieläpä kehut hyvin pidetystä kylpyhuoneesta. Vesivahingon taustalta löytyi seinän sisässä meidän vessanpönttömme takana kulkenut patteri/lämpö(?)putki, joka tihutti vettä meidän vessamme ja naapurin keittiön välisen seinän sisään. Huh, mikä helpotuksen huokaus.

IMG_3791
IMG_3790

Toistaiseksi näyttää, että selvisimme vähällä. Huoltomies kävi yhden päivän korjaamassa hajonnutta putkea meidän vessamme kautta ja nyt olemme vajaan viikon viettäneet reikä vessan seinässä. Tulevina päivinä huoltomies tulee uudelleen tarkastamaan tilanteen ja toivottavasti toteaa korjauksen onnistuneeksi, jolloin saisimme seinän reiän umpeen, vessanpöntön jälleen tiukasti paikalleen ja jättää koko vesivahinkotapauksen taaksemme. Toinen vaihtoehto on, että korjaus ei ole onnistunut pienen seinäreiän kautta, ja seuraavaksi meidän kylppärimme koko yksi seinä puretaan ja meidän täytyy muuttaa evakkoon remontin ajaksi. Jotenkin toivoisin tuota ensimmäistä.


torstai 24. marraskuuta 2016

Tositarinoita: Miksi ihmeessä juuri lääkis?

Luulen, että on näppärintä, että nostan aina tänne linkkinä nuo omat tositarinoita-postaukseni, koska aiheet pyörivät kuitenkin hyvin samoina kuin täälläkin. Lukee sitten kuka haluaa :)

Uusi blogi luonnollisesti lähtee perusteista ja hetken kestää, että saan itseni sen verran tutuksi perusjuttujen osalta, että pääsen tarkemmin pohtimaan lääkis/yliopistoelämää ja tuomaan esiin omia ajatuksiani. Toisessa postauksessa pohdinkin tämän hetkisen tulevaisuuteni kannalta hyvin oleellista päätöstä, miksi juuri lääkis?

Linkki tässä:  http://tositarinoita.utu.fi/2016/11/24/miksi-ihmeessa-juuri-laakis/


Ps. Huomenna kirran tentti! Toivon niin paljon, että se menisi hyvin, koska vietetään viikonloppuna Jarkon kanssa meidän 50v-yhteissynttärijuhlia ja olisi ihana juhlia kavereiden kesken tentinkin osalta hyvillä mielin.

Lääkiksen kestoinhokki - syvärit

Koska kirurgian kursseja on lääkiksen aikana vain yksi, mutta koko kuuden vuoden ajan on kuitenkin saatava valittaa jostain, voimme iloita, että meillä on syvärit eli syventävät opinnot. Aluksi voi valittaa, kuinka niitä ei ole. Sitten kuinka ei tajua yhtään, mitä pitäisi tehdä ja lopulta, kun ymmärtää, mitä pitäisi tehdä, kuinka ei vain jaksa tehdä mitään.

Pikakertauksena lääkiksen tutkinnosta sen verran, että lääkiksessä me emme kirjoita kandia, emmekä tee gradua, vaan kandeja meistä tulee kahden ekan vuoden opinnot hyväksytysti suorittamalla ja kirjallista opinnäytettä vastaa syventävät opinnot, jotka voivat olla lähes mitä vain maan ja taivaan väliltä. Osaa suorittaa syvärit väitöskirjan tekemisen oheistuotteena tutkiessaan jotain oikeasti merkittävää, osa tekee opetusmateriaaleja nuoremmille vuosikursseille ja tylsimmät (kuten minä) perehtyvät tietystä aiheesta tehtyihin tutkimuksiin ja kirjoittavat näiden pohjalta noin 20 sivun kirjallisuuskatsauksen. Optimaalisesti syvärit aloitetaan ehkä kakkos-kolmosvuonna ja saadaan pakettiin muiden opintojen ohella tehden ehkä 1,5-2 vuodessa. Minä olen tehnyt syväreitäni nyt kolmisen vuotta.

Untitled

Kohdallani kyseessä ei todellakaan ole työn erityinen asema, liian kiireinen arki tai poikkeuksellisen työläs syväriprojekti, vaan puhdas saamattomuus. Kun tehtävän ainoa deadline on yli kahden ja puolen vuoden päässä odottava lisensiaatiksi valmistuminen, minä olen ollut todella laiska tarttumaan toimeen. Varsinkin, kun en ole aikaisemmin oikein ymmärtänyt, mihin työni lopulta tähtää, ja englanninkielisten artikkeleidenkin lukeminen on ollut hyvin tahmeaa. 

Tänä syksynä muiden syväreiden edistymistä katsellessa, tilanne on kuitenkin viimein alkanut ärsyttää minua itseäni niin paljon, että on ollut pakko tarttua toimeen. Samoilla linjoilla on onneksi ollut myös kanssani lähes samasta aiheesta, mutta hiukan eri näkökulmasta omaa katsaustaan tekevä kaverini, ja meidän syväriohjaajamme, joten tämän syksyn ajan syvärit ovat tosissaan konkretisoituneet. Itse asiassa jopa niin, että ohjaajamme ennusteissa meidän syventävät opintomme ovat valmiit keväällä 2017. Wou.

Untitled

Paljon on tietysti kiinni meistä itsestämme. Valitut 40 tieteellistä artikkelia lasten aivojen toiminnallisesta kehityksestä kielenkehityksen näkökulmasta (minun syväriaiheeni ♥) eivät muutu luetuiksi, eivätkä valmiiksi opinnäytetekstiksi itsestään. Olen varannut joulunalusviikolta aikaa syväreiden työstämiselle ja myös muulla joululomalla olisi tarkoitus jättää hieman aikaa artikkeleiden lukemiselle ja kirjoittamiselle, mikä ei tällä hetkellä ahdista minua lainkaan. Olen oikeasti kiinnostunut aiheestani ja antaisin sille mielelläni aikaa juuri nytkin, mutta harmittavasti kirurgian, anestesiologian ja traumatologian tentit vaativat akuutimpaa huomiotani kuluneella ja tulevilla viikoilla, mistä pääsemme jälleen ajan jakamisen vaikeuteen. Ollapa vain yksi asia, johon saisi kerralla keskittyä täysillä!

pöööööööö

Tänään otettiin kaiken kirrakiireen keskellä kuitenkin merkittäviä konkretian askeleita kohti syväripalkkioksi suunnittelemaani skumppapulloa ja fine dining -illallista, kun toimitin kirjallisen syvärisuunnitelman tiedekunnan hallintoon. Nyt meidän syväreistämme on viimein vuosien työstämisen jälkeen tehty virallista ja ensimmäiset kaksi opintopistettäkin kilahtivat opintorekisteriin. Enää 18 noppaa uupuu ja homma olisi siinä...

maanantai 21. marraskuuta 2016

Eka työsuhde bloggaajana!

Elämme jänniä aikoja ystävät hyvät. Noin kuukausi takaperin keräsin kaiken rohkeuteni ja blogin suhteen keräämäni itseluottamuksen, ja hain töitä. Bloggaajan töitä. Pari viikkoa sitten sain sähköpostiini ilmoituksen, että minut oli valittu. Minut oli todellakin valittu yhtenä seitsemästä yhteensä 68 hakijan joukosta, mikä on uskomattoman mahtavaa!

Kyseessä on Turun yliopiston Tositarinoita Turun yliopistosta -markkinointiprojekti, jossa seitsemän opiskelijaa jakaa eri sosiaalisen median kanavissa opiskelijaelämäänsä seuraavan puolen vuoden ajan alkaen tästä päiväs. Meitä perinteisiä bloggaajia on kolme, vloggaajia kaksi ja instagrammaajia kaksi. Naisia viisi ja miehiä kaksi. Mahtavia tyyppejä seitsemän.

IMG_3748

Projektin ideana on esitellä yliopisto-opinnoista kiinnostuneille ja hakemista suunnitteleville ruohonjuuritasolla, mitä yliopisto-opiskelu aivan ihka-aidossa todellisuudessa on, koska hakuoppaiden kuvaukset ja muovisesti hymyilevät mainoskuvat ovat aina tietyllä tavalla feikkejä. Ne tuovat kyllä rivi kerrallaan esiin opiskelun ja kyseisen yliopiston opintojen suhteen tarjoamat mahdollisuudet, mutta eivät todellisuutta, mitä luennoilla, harkkatöissä ja esimerkiksi potilaan sängyn vieressä kandina seisoessa opiskelu oikeasti on, eivätkä opiskelijaelämää, joka on miljoona kertaa enemmän kuin opinto-oppaan kurssikuvaukset. Siksi olemme me. Seitsemän eri alan ja tiedekunnan oikeaa opiskelijaa, jotka täsmälleen tietävät, mitä todellisuus Turussa ja Turun yliopistossa on.

Ja voi, että minä olen innoissani! Pääsen ensi kertaa kirjoittamaan osana todellista projektia, oikean mainostuksen piiriin ja saamaan työstäni korvauksen. (Kaikki somettajat saavat puolen vuoden työstään korvaukseksi iPadin.) Minulle tämä kaikki merkkaa valtavasti ja olen rehellisesti sanoen aivan todella ylpeä itsestäni. On mahtava tunne luottaa omiin taitoihinsa jonkin asian suhteen. Tämän blogin lukijat tietävät, millainen jännittäjä minä olen. Tätä projektia en ole kuitenkaan jännittänyt bloggaamisen osalta yhtään. En yhtään! Luonnollisesti tietysti jännäsin muiden somettajien tapaamista ja mainoskuvien ja -videoiden kuvaamista, joten jännityksen määrä taitaa olla kohdallani vakio, mutta kirjoittaminen itsessään minua ei ole huolettanut. Siitä iso kiitos kuuluu teille tämän blogin lukijoille ja erityisesti kommentoijille, jotka olette monta kertaa innostaneet minua jatkamaan. Kiitos! ♥

IMG_3739
IMG_3745
IMG_3746

Tämä ei ole mikään loppupuhe. Ei, vastahan minä olen aloittanut. Seuraavat puoli vuotta huhtikuun loppupuolelle asti minä kirjoitan kahta blogia: Tositarinoita ja Krista_llia. Toinen pysyy tiukemmin perusasioissa yliopisto-opiskelun, opiskelijaelämän ja lääkiksen saralla olematta kuitenkaan mikään kuiva faktashow, ja toinen jatkaa siitä, mihin on tähän mennessä jäänytkin eli minun vapaana selityskanavana lääkiksestä, elämästäni ja ajatuksistani.

Seuraa molempia tai vain toista, mutta anna kummallekin mahdollisuus, koska minä todella haluaisin tämän onnistuvan! Linkki Tositarinoihin vielä tässä. Rakkautta ♥

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Kirran highlightit 2/2

Postaus on jatkoa kirran hyviä puolia esiin nostaneelle Kirran highlightit 1/2 -tekstille.

 
4. Pientoimenpiteet

Kirurgian kurssi on käsillä tekemisen juhlaa. Kun sisätaudeilla tuntui ihmeelliseltä saada ottaa valtimoverinäyte ranteesta (en ole ylpistynyt, se on edelleen jännää), kirran kurssilla potilaan ihon alle meneminen viedään aivan uudelle levelille. Vaikka kurssin pyrkimyksenä ei ole kouluttaa meistä kirurgian erikoislääkäreitä, jotka poraavat veitsillään sisään vatsaonteloon, kurssin on tarkoitus opettaa meidät tekemään tk-tason pientoimenpiteitä, jotka jokaisen lääkärin nyt vain kuuluu händlätä, kuten pienen ihomuutoksen poisto ja tikkien ompeleminen haavaan. Täysin uutena puolena itsessäni olen kirran kurssin aikana huomannut, että minusta on oikeastaan aika hauskaa häärätä käsilläni enkä ole panikoinut lähes yhtään pientoimenpidepäiviä etukäteen, mikä viime keväiseen jännäyksen määrään suhteutettuna on pieni ihme. 

Pientoimenpiteiden teko ja ennen kaikkea niissä onnistuminen on hauskaa! Minä osasin puuduttaa ommeltavan alueen tällä neulalla ja puudutteella. Minä onnistuin laittamaan kauniit tikit haavaan. Minä osaan sen mitä minun odotetaan osaavan!

31023011725_61d0e3bc77_z
Untitled

5. Luennot 

Kirugit ovat stereotyyppisesti persoonia isolla peellä. Siinä sivussa he ovat kuitenkin myös luennoitsijoita isolla ällällä. Tämä syksy on kirurgian osalta ollut täynnä hyviä, innostavia ja kiinnostavia luennoitsijoita, jotka ovat minusta todella hyvin osanneet poimia erikoisalastaan tk-lääkärin kannalta oleellisimmat asiat luentoihin. Verrattuna esimerkiksi viime kevään sisätautien luentoihin, tämä syksy on ollut paljon vähemmän unettava, eikä kyse ole vain aiheiden cooliudesta, vaan luennoitsijoiden kyvystä selittää asiansa. En esimerkiksi lainkaan tiennyt, että tuseerausasennoista tai erektiohäiriöistä oppiminen voisi olla niin mielenkiintoista, kuin se tänä syksynä on ollut. 


6. Assaaminen

Vaikka meistä ei tosiaan pyritä neljässä kuukaudessa kouluttamaan kirurgeja, pyrkimyksenä olisi kurssin aikana päästä leikkaussaleissa aivan operaation ytimeen. Parhaiten se onnistuu, jos onnistuu myymään itsensä kirurgille ja hoitajille assistentiksi. Todellisuudessa tilanne etenee niin, että kysyttyäni ensin ujosti leikkaussalihoitajalta, että voisinko mahdollisesti tulla assisteeraamaan leikkaukseen, minut lähetetään kirurgin pakeille kahvihuoneeseen tai käsienpesupaikalle, jossa kysyn uudelleen ujona, jos sopisi, että tulen mukaan leikkaukseen assaamaan. Joskus sopii, joskus ei.

Henk. koht olen ollut melko laiska tunkemaan itseäni assaamaan, koska en tunne vetoa kirurgiaa kohtaan, mutta muutaman kerran olen silti päätynyt leikkausviillon ääreen ojentelemaan kirurgille instrumentteja, joiden käyttöä en händlää yhtään. Ja vaikka leikkaustiimin työskentely olisi varmasti tehokkaampaa, jos kirurgin ja hoitajan ei jatkuvasti tarvitsisi opettaa minulle, mitä teen, on assaaminen ollut hauskaakin. Olen päässyt näkemään umpisuolen poiston aivan lähietäisyydeltä ja vielä jännempänä, olen ollut mukana lonkan tekonivelleikkauksessa, joka on todellista väkivaltakäsityötä, kun lonkkaa väännetään pois paikoiltaan, porataan ja hakataan taltalla niin, että silmäsuoja todellakin tuli tarpeeseen. Ilman kirurgian kurssia en ikimaailmassa olisi päässyt näkemään ja tekemään moista.

Untitled
Untitled

7. Kiltit hoitajat ja kirurgit

Minä pelkäsin syksyn alussa kirurgian henkilökuntaa. Voi, että minä pelkäsinkin. Ja kuinkas kävi? En ole kohdannut yhtäkään ilkeää ihmistä leikkausosastoilla, leikkausaleissa tai poliklinikoilla koko syksyn aikana. Kaikki hoitajat ovat olleet ystävällisiä ja neuvoneet minua, kun olen ollut hukassa (mitä olen ollut usein) eikä yksikään kirurgi ole haukkunut minua surkeaksi kandiksi, vaikka en ole kaikkea osannutkaan. Joillekin kirurgeille olen ollut ilmaa, mutta siihen ehti tottua jo sisätaudeillakin, eikä kyse ole onneksi kuin yksittäistapauksista. Pääosin kaikki ovat suhtautuneet mukavasti ja jopa innostuneesti meidän läsnäoloomme. Kirurgian henkilökunta on rempseää, suorapuheista ja huumorintajuista, kuten odotinkin, mutta ilkeitä he eivät ole, ja se on tehnyt minut hyvin monta kertaa iloiseksi tämän syksyn aikana.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Minun ystäväni on kuin villasukka, mutta entä jos ei omista villasukkia?

Pienenä ystävyys oli helppoa. Pelattiin yhdessä polttista, leikittiin ja höpöteltiin pojista. Jos oli surua, kerrottiin suru äidille, ja vähän vanhempana, kun surun/kiukun syy yhä useammin oli juuri äiti, avauduttiin parhaalle kaverille, et vähäx äiti on taas ärsyttävä. Minulle ystävyys oli lapsena ja nuorena todella helppoa. Minulla oli ystäviä koulussa ja perhepiirissä, enkä ikinä kokenut, että olisin yksin. Lukiossa sain riemukseni vielä muutaman ystävän lisää, ja heidän puoleensa tiedän edelleenkin voivani kääntyä milloin vain. Olin onnellinen ja tiesin paikkani ystävieni keskellä.

Untitled

Aikuisena ystävän löytäminen on hankalampaa. Ihmiset ovat kypsempiä eikä ihminen, joka jostain syystä ei tykkää toisesta, riko sen hiekkakakkua toisen silmien edessä, vaan kaikkien kanssa jutellaan kohteliaasti ja hymyillään. Luonnollisia kohtaamistilanteita on paljon vähemmän, kun ainoat loogiset kohtaamispaikat ovat työ tai koulu, ja yhtäkkiä entisen 24 luokkakaverin sijaan ympärillä istuukin 180 massaluennon uhria, joilla ei ole mitään tarvetta jutella toisilleen tai ainakaan uusille ihmisille. Luulisi, että 180 ihmisen joukosta löytyisi helpommin ystävä kuin 24:n, mutta lääkiksen alussa opin hyvin, mitä tarkoittaa olla joukon keskellä yksin. Ihmisistä tulee kasvaessaan paljon tietoisempia toisten ihmisten ajatuksista ja oletuksista, eikä sosiaalinen normi anna periksi mennä tuosta vain juttelemaan jonkun kanssa. Mitä sekin musta nyt aattelis? Minusta itsestäni on tullut myös tutustusmistilanteen suhteen paljon valppaampi kuin nuorena. Tunnustelen ja kuulostelen jatkuvasti tilanteen kiusallisuusastetta ja lopulta jatkuva analysointini onkin juuri se, mikä tekee tilanteesta kiusallisen, varsinkin, jos yhtä aikaa ajattelen toisen ajattelevan, että miksi ihmeessä minä nyt tulin hänen kanssaan yhtäkkiä juttelemaan. Monimutkaista? No niin on, ja siksi aikuisten ystävystyminen onkin hankalaa!

DSC_1720

Omalla kohdallani nimenomaan sosiaalisesti raskaiden ja potentiaalisesti kiusallisten tilanteiden sietämisen heikkous, on heikkouteni ystävystymisrintamalla. Minä tarvitsen samantien kuin nyrkki silmään sopivan ystävän, jonka kanssa ei tarvitse miettiä, mitä seuraavaksi sanoo vai sanooko mitään. Koen todella raskaina vieraiden ihmisten kanssa käydyt keskustelut, joiden aikana täytyy pelätä nurkan takana vaanivaa kiusallista hiljaisuutta, koska minulle itselleni hiljaisuus harvoin on ongelma. Sen pidempiaikainen välttely sen sijaan on. Eikä minua saa taas ymmärtää väärin, koska olen oikein mainiosti sosiaalisissa tilanteissa pärjäävä nuori nainen. Ystävyydeltä vain vaaditaan enemmän kuin pärjäämistä, sen täytyy olla rentoa ja tarjota mahdollisuus olla ainoastaan minä koko olemisen ajan.

Paljon on kiinni myös minusta itsestäni. Olen ujo hakeutumaan uusien ihmisten seuraan ja vielä ujompi olen alkamaan jutella heidän kanssaan. Minulle todellisia ystävyyden merkkipaaluja on, kun voin ehdottaa ihmiselle vapaa-ajalla kahden kesken tapaamista ilman, että mahassani alkaa samantien kiertää jännitys. Se merkkaa minulle ystävyyttä. Ystävyyden vastaanottajana olen melko vähätarpeinen, mutta minulle on todella tärkeää tietää, että jos kaipaan ystävää, sellainen odottaa minua puhelimen päässä. En kaipaa viikottaista ystäväterapiahetkeä kahvikuppien äärellä, mutta iloitsen valtavasti, kun sellainen osuu kohdalle silloin tällöin. Iloitsen niin, että koko sydän tuntuu sulavan ja hymyilyttää, koska tuoreessa muistissa on vielä aika, jolloin Jarkko oli minun ainoa Turku-ystäväni. Ystävänä sen sijaan voisin olla ahkerampi, koska jätän liian paljon sen varaan, että luotan ystävieni pyytävän minulta apua ja läsnäoloa sitä tarvitessaan. Pitäisi tehdä enemmän yhdessä, nähdä enemmän ja olla enemmän kontaktissa toisen kanssa, koska sen ystäväni ansaitsisivat.

Untitled

Olen aiemminkin kirjoittanut ekasta vuodestani lääkiksessä ja, miten koin sen ystävärintamalla vaikeana. Mieleeni tämä palasi, kun näin Jodelissa jonkun käyvän läpi täsmälleen samaa. Ilokseni voin tuota anonyymiä lohduttaa, että hän ei todellakaan ole ainoa asian kanssa kipuileva ja kunhan kipuilijat vain kohtaavat, syntyy ystävyyttä ♥
 

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Kombo, joka tuhoaa aamuni (mutta tekee aamuista päivän parhaita hetkiä)

Minä olen aamuihminen. Todella selkeästi aamuihminen. Menen mielelläni illalla ajoissa nukkumaan, koska iltaeloni aikana en saa mitään hyödyllistä aikaiseksi, olemassaoloni silloin on yleensä vain turhaa notkumista. Aamuisin sen sijaan saan paljonkin aikaiseksi ja olen tehokkaimmillani, kunhan vain aamun aluksi olen saanut notkua huolella.

Kuulun ihmisiin, joille aamupala on ehdoton asia. Ilman aamupalaa ei ole aamua, eikä ilman aamua ole päivää, joten aamu ilman aamupalaa on minulle totaalinen poikkeustila, jollaiseen päätyminen vaatii äärimmäsen aikaisen herätyksen tai kamalan krapulan. (En voi käsittää ihmisiä, joille kahvi on darra-aamun pelastus. Hyi kamala, en tiedä pahempaa.) Itse aamupalan syöminen on kuitenkin vain pienenpieni osa minun aamupalakokemustani ja vain pieni palanen aamupalan tärkeyttä, koska tärkeintä aamuissa on aika.

IMG_3648
IMG_3655

Olen todella taitava tuhlaamaan aikaa aamupalapöydässä. Kouluaamuinakin varaan aikaa herätys-lähtö välille 45-50 minuuttia, josta 10min meikkaan ja loput istun aamupalapöydässä tai valmistelemassa aamupalaa. Parhaimmat vapaapäivät ja viikonloppuaamut alkavat jopa puolentoista-kahden tunnin aamupalasessioilla, joista 10 minuuttia syön aamupalaa, 30min juon kahvia ja lopun ajan vain lorvin ja luen. Tuo lorvin ja luen osuus on minulle se aamupalan tärkein.

Aamupalan aikana plärään läpi kaikki seuraamani blogit, luen uudet tekstit, luen uutiset ja plärään instagrammin ja facebookin läpi. Samalla aamukahvin kofeiinin noustessa päähäni luoden ihanan positiivisen aamukahvihumalan, rentoudun totaalisesti ennen kylmään maailmaan poistumista. Vapaapäivän aamuina usein aamukahvin ja blogien lueskelun lomassa myös inpiroidun tai vähintäänkin rakastun, koska rennon aamun jälkeen maailma on niin kaunis ja täynnä mahdollisuuksia.

IMG_3709
IMG_3681

Ongelmallista aamuissani tosiaan on vain ajan tuhlaaminen. Tänäänkin heräsin klo 8.00 ja nyt klo 10.09 olen istunut 1,5h aamupalapöydässä ja kirjoittanut tähän mennessä tätä tekstiä 30min. Hienosti tuhlattua tenttiinlukuaikaa!

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Patologinen suunnittelija

Tunnustan. Menin kihloihin 3,5 viikkoa sitten ja olen jo nyt käynyt ahdistelemassa kirjaston setää kyselemällä häälehtien perään, ostanut virallisen hääsuunnitteluvihkon ja istunut kolme tuntia kirjastossa lukemassa niitä sedän minulle etsimiä häälehtiä ja täyttämässä juuri ostamaani hääsuunnitteluvihkoa. Niin, ja leikkasinhan minä maanantaina hiuksenikin polkkamittaan ajatuksella, että jos häät ovat kahden vuoden päästä, nyt on viimeiset hetket rueta lyhythiuksiseksi niin, että häihin mennessä hiukset ovat taas kampausmitassa. Hups.

Untitled

Kaikille, jotka ovat blogiani yhtään pidempään seuranneet, on varmasti käynyt hyvin selväksi, että minä rakastan suunnittelemista. Tykkään juonia ylläreitä huolella etukäteen, kehitellä ajan kanssa naamiaisasuja, suunnitella matkoja ja tehdä joululahjalistoja, pakkauslistoja, ostoslistoja ja mitä vain lista-päätteisiä listoja. Toissakesäinen reili oli yksi suunnittelijan märkä uni, mutta kyllä häät ovat silti melko nextiä leveliä ihan jo kestonsakin puolesta. Reilillä oli 37 päivää aikaa tehdä kaikkea mahtavaa tai olla tekemättä mitään, koska aikaahan riitti, mutta häissä aikaa kaiken kivan tekemiseen ja harkittuun tekemättä jättämiseen on vain yksi päivä. Se on vähän päivälle, jonka niskaan kliseisenä naisihmisenä lastaan aika paljon odotuksia.

Untitled

Koska häiden itse suoritus on niin kovin lyhyt, on suunnittelun mehustelulla kaksikin tärkeää syytä. Jo kaksi tai kolme vuotta etukäteen juhlapäivää fiilaamalla saa 730-1095 päivää lisää juhlahumua, mikä tarkoittaa hyvin paljon lisää hyvää mieltä. Toisena pointtina, että tarkasti omia toiveitaan pohtimalla saa rakennettua itse hääpäivän kriittisistä juhlatunneista täsmälleen omanlaisensa ilman hukkaan heitettyjä minuutteja esim. kiusallisten seuraleikkien parissa.

Untitled

Siksi minä olenkin ollut nyt aivan riemuissani, kun saan luvan kanssa alkaa pohtia näitä asioita. Ennen kihlausta kaikki hääjuttujen tarkempi lukeminen nimittäin tuntui minusta huijaamiselta. Ei minulla ole lupa mitään miettiä, kun ei minua ole virallisesti kosittukaan. Eikä asioiden pohtimisessa ollut samanlaista fiilistäkään, kun tiesi, että häät ovat vielä kahden sormuksen päässä. Nyt yhden sormuksen jälkeen ei minua ja suunnitteluvihkoa voi kuitenkaan mikään estää!


Ps. Hyvin todennäköistä myös, että tulevaisuudessa joudun perustamaan hääjutuille kokonaan oman blogin, koska höyryämisen edetessä saattaa lääkis-lifestyleblogi konsentroitua hiukan liiaksi hääjutuilla ollakseen enää uskottava omassa genressään.

Pps. En minä oikeasti ole näin hullu, kuin tämän teksti nyt antaa ymmärtää. Minä vain todella nautin asioiden suunnittelemisesta, ja isojen onnellisten asioiden, kuten häiden, suunnitteleminen on tietysti isosti hauskempaa! Ja hiukset olin halunnut leikata jo jonkin aikaa.

lauantai 5. marraskuuta 2016

Kirran highlightit 1/2

Järkyttävää kyllä lokakuu taipui marraskuuksi, syksy alkaa kääntyä oikeasti talveksi (Turun ensilumi, check!) ja nelosen syksyn tenttirumba starttasi perjantaina radiologialla. On huolestuttavaa, että kirurgian kurssista on takana lonkalta heittäen 3/4 ja minusta tuntuu, etten ole oppinut mitään... Tottakai minä oikeasti olen kaikenlaista oppinut, mutta sisälläni on kirran suhteen silti sellainen tyhjä olo, että aivan kuin koko syksy olisi vain kiitänyt mitään tekemättä/näkemättä ohi.

Koska tähän mennessä olen ehtinyt blogissa lähinnä vain haukkua kirurgiaa (älkää huoliko, vieläkin tarkempi kirra-aggressiopostaus on luvassa lähempänä tenttiä, kun voin olla aivan varma, ettei kirurgialla ole enää mitään takataskussaan), ajattelin tänään keskittyä olemaan positiivinen. Kirurgia on kivaa. Tämä syksy on ollut hieno. Minä valehtelen sujuvasti. Ja tähän syksyyn on ihan oikeasti mahtunut huippuja kokemuksia, joita listaan seuraavaksi.

Untitled

1. Leikkaussalit

Lääkis on siitä hauska paikka, että täällä pääsee moniin paikkoihin, joihin tavan talliaisella ei ole mitään asiaa, kuten esimerkiksi leikkaussaleihin. On ollut käsittämättömän hienoa nähdä miten, millaisissa tiloissa ja millaisten ihmisten toimesta potilaita leikataan, koska aiemmat kokemukset leikkurista ovat olleet ainoastaan telkkarista, missä leikkaussalissa on koko ajan paniikki päällä ja veri lentää pitkin seiniä.

Olinkin etukäteen aivan varma, että leikkaussalit ovat taianomaisia paikkoja, joissa keskustellaan matalalla äänellä elämän ja kuoleman kysymyksistä veitsen kiitäessä ees taas potilaassa, ihmisillä on kiire ja kaikki säntäilevät koko ajan sinne tänne. Syksyn ekoilla kerroilla leikkaussalissa olinkin aivan pelko pyllyssä, että tuhoan koko salin ja sen toiminnan kannalta kriittisen harmonian koskemalla luvattomaan paikkaan, kulkemalla väärästä ovesta tai ihan vain hengittämällä väärään suuntaan, eikä pelko ole vieläkään täysin väistynyt, mutta onneksi jo kuitenkin hiukan helpottunut.

Lisäksi myös pelkäsin, että koko kirurgian henkilökunta nylkee minut elävältä väärin tehdessäni, koska mielikuvissani kirurgit ja leikkaussalihoitajat olivat kandeja syöviä monstereita. Elävältä syödyksi tulemisen sijaan olen kuitenkin kuluneiden 2,5kk aikana saanut nähdä lähemmäs parikymmentä kertaa kuinka hillityn arkisesti leikkaussali toimii: potilas saapuu, hänet nukutetaan, leikkausalue pestään, välineistö valmistellaan, kirurgi puetaan ja ihmiskehon sisään tunkeudutaan veitsien kanssa tyynen rauhallisesti, aivan kuin kyseessä olisi jokapäiväinen homma. Paitsi ainiin, niinhän se kirurgeille ja leikkaussalihoitajille onkin.

Ja sen vakavan, matalaäänisen keskustelun sijaan taustalla muuten soi radiosta Cheekin All good everything, jonka päälle puidaan toissaviikon lomamatkan kohokohtia. Hyvästi mystiikka.

Untitled

2. Anestesiaviikot

Kirurgian ohella olemme opetelleet syksyn aikana myös tehohoidon ja anestesiologian perusteita. Kirjoitin jo aiemmin oivalluksestani, että anestesiologia on niin paljon muutakin kuin potilaan uneen saamista, ja syksyn parhaita kokemuksia ovatkin olleet aneviikot leikkaussaleissa. Pääsin parin viikon aikana kanyloimaan isommilla neuloilla kuin ikinä aiemmin, olemaan mukana potilaan nukuttamisessa aivan hands on, ventiloimaan happimaskilla, kokeilemaan intubaatiota, laittamaan larynx-maskin ja antamaan lääkkeitä. Lisäksi aneviikkoihin kuuluvissa simulaatioharkoissa pääsimme leikkimään elvytysroolileikkejä, jotka ahdistavuudessaan ovat ärsyttävän hyviä oppimisen kannalta. Siispä anelle iso plussa tältä syksyltä!



3. Päivystyssektio

Suoritin yhden viidestä pakollisesta 8h päivystyksestä Porin hajautusviikon aikana Porin keskussairaalan leikkurissa ja tuo kahdeksantuntinen antoi minulle kaikessa raskaudessaan 2/6 merkintää tähän tuplapostaukseen. Näistä kahdesta emotionaalisesti hurjempana kokemuksena pääsin näkemään, kun uusi pienenpieni ihminen syntyi sektiolla tähän maailmaan. Kokemus oli todella vahva. En ollut koskaan ennen nähnyt syntymää tai noin vastasyntynyttä lasta, ja minulta meinasi päästä itku siellä gynekologisen leikkaussalin reunalla seisoessani. Tuntui käsittämättömältä, että pari minuuttia sitten aivan hiljainen raskausmaha muuttui äkisti uudeksi pieneksi ihmiseksi, joka päästi pienen ensirääkäisynsä aivan siinä minun silmieni edessä ja teki siinä hetkessä vanhemmistaan maailman onnellisimpia. Kaikessa mykistävyydessään sektion näkeminen kuitenkin myös vahvisti, että siihen on todella hyvä syy, miksi alatiesynnytyksen sanotaan olevan naisen keholle sektiota helpompi...

Minun oli pakko jakaa teksti kahteen osaan tässä kirjoittaessani, koska eksyin taas selostamaan asioita liian pitkästi, mutta hei, ei uuden ihmisen syntymään tai leikkaussalien mystiikkaa voi avata vain parilla lauseella! Siispä postauksen kakkososa ilmestyy lähiaikoina omana tekstinään.

torstai 3. marraskuuta 2016

Vuosipäiväviikonlopun toinen päivä

Edellinen viisivuotisvuosipäiväjuhlaviikonloppupostaus (Suomi, mikä ihana yhdyssanakieli ♥) jäi ainutkertaiseen tilanteeseen, jossa minua oli juuri edellisenä iltana kosittu maailman kauneimmalla tavalla, olin suostunut vähemmän kauniisti itkemällä puhekyvyttömänä ja nauttinut ihkaekan aamupalan sormussormisena naisena tulevan aviomieheni kanssa. Vasemman nimettömäni jälkeen parhainta lauantaiaamussa oli kuitenkin tieto, että tämä riemu ja juhlahumu jatkuu vielä edelleen, koska lauantai oli minun yllärilahjapäiväni Jarkolle.

Tosiaan, kun toinen on juuri yllättänyt ihanalla löllökylpylälomalla viiden tähden hotellissa ja kosinut tavalla, joka jättää monet muut rakkaustarinat varjoonsa, on hankala pistää paremmaksi. Yhtä suureen yllätykseen olisin ehkä voinut päästä kertomalla, että meille tulee yllätysvauva, mutta onneksi minulle tällä kertaa riitti ihan vain, että yhteinen lomamme jatkuu. Minun ylläripäivänämme me lähdimme viettämään uutta hotelliyötä Helsinkiin Scandic Paasiin!

IMG_3588
IMG_3530
IMG_3536
IMG_3544 – kopio

Ennen bussimatkaa Helsinkiin täytyi kuitenkin käydä tekemässä myös Jarkosta kihlattu mies, koska vain minulle oli etukäteen ostettu sormus. Miehen näkökulmasta sormuskauppa oli niin naurettavan helppoa, että minun melkein tekisi mieli kirjoittaa oma postaus siitä ahdistuksesta, mitä kävin läpi Jarkon ollessa tyytyväinen tasan ensimmäiseen näkemäänsä sormukseen. Ensimmäiseen! Tässäkin mielessä erittäin hyvä, että joku oli tehnyt täydellisen sormusvalinnan minun puolestani, koska olen todella huono tekemään isoja, koko elämänmittaisia päätöksiä, jollaiseksi kihlasormuksen valinnankin lasken. Jarkko joka tapauksessa valitsi kiiltävän tasapintaisen, valkokultaisen, teräväreunaisen ja leveydeltään keskipaksuisen vaihtoehdon, joka sopii hänelle (ja minun sormukseni kanssa yhteen) täydellisesti. Ostimme sormukset toisillemme lahjaksi ja oli/on kyllä maailman suloisinta nähdä Jarkon jatkuvasti ihailevan vasenta kättään samalla tavoin kuin itse vilkuilen non-stoppina omaani.

Helsingille meillä ei ollut mitään tavoitteita. Eikä oikeastaan ollut edes paineita käydä missään kaupungilla kiertelemässä, koska kihlajaisviikonloppua viettäessä oli meistä täysin ok keskittyä vain olemaan yhdessä. Ja vielä, kun hotellihuoneemme sattui olemaan spesiaalihieno ja suuri, ei edes tehnyt mieli poistua huoneelta. Emmekä me illallista lukuunottamatta poistuneetkaan! Sen sijaan me saunoimme (kyllä, hotellihuoneessamme oli oma sauna!), pyörimme ympyrää suuressa huoneessamme, istuskelimme sohvalla, makoilimme sängyllä, ihailimme sisustusta ja katselimme maisemaa leveillä puuikkunalaudoilla istuen.

IMG_3604
IMG_3602
IMG_3508
IMG_3511
IMG_3509

Scandic ketjuna on mennyt ainakin itselläni melko tusinahotellilaariin, mutta silti meille sopivaa hotellia etsiessäni rakastuin täysin juuri Scandicin Paasiin. Hotellin huoneet on sisustettu kolmella eri tyyliteemalla ja esimerkiksi meidän superior plus -huoneemme sijaitsi hotellin vanhassa kivitalo-osassa, mutta oli sisätiloiltaan hyvin moderni ja ihanan outo: paljon mustaa, villi kuositapetti, hyvin modeni kylpyhuone (sauna!) ja muhkea sänky. Voin kertoa, että hiukan hotellirimaa nostettiin tuon viikonlopun aikana. Sen verran luksuksenmakuista elämää sai hotellivieraana viettää.

Illallisen verran hennoimme kuitenkin poistua ulkoilmaan. Kävimme lauantai-iltana testaamassa toisen Helsingin kahdesta korealaisesta ravintolasta, Korea Housen, joka sijaitsi Kruununhaassa melko lähellä meidän hotelliamme. En voisi jälleen olla tyytyväisempi valintaamme. Ruoka oli järjettömän hyvää, ravintola söpön kotikutoinen, henkilökunta hyvin ystävällistä ja hintataso järkevä. Lisäplussana tietysti saimme nautiskella hurjista koreaflasbackeistä Jarkon vaihdon ajalta kahden vuoden takaa. Suosittelen ehdottomasti, jos tykkää aasialaisesta ruuasta, koska fiilis ja ruoka oli aivan suoraan kuin Koreasta. Meidän maksaessamme keittiöstä heippoja huuteli vielä korealaista tv-kanavaa tiskatessaan katseleva iäkkäämpi rouva, mikä ei ainakaan vähentänyt meidän tykästymistämme paikkaan. Ihan ku Koreassa, huokaili Jarkkokin, kun kävelimme ulos.

IMG_3557
IMG_3564 – kopio

Summa summarun meidän juhlaviikonlopusta: oli yksiselitteisen mahtavaa. Kaikki meni niin hienosti nappiin kuin vain pystyi menemään ja koko viikonlopun saimme keskittyä vain nauttimaan yllätyksistä ja toisistamme. Nyt on jälleen uusi ihana kokemus muisteltavaksi ja tietysti överiromanttinen kihlajaistarina lapsenlapsille tarinoitavaksi.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Lääkikseen 2017?

Yhteistyöpostaus

Kun tämän vuoden uudet fetukset on lääkiksen sisällä hädin tuskin kastettu medisiinareiksi, kääntyy monilla tulevilla uusilla fetuksilla katse tai ainakin ajatukset jo pienesti tulevaan vuoteen ja kevääseen. Vuosi 2017 tulee nimittäin jälleen olemaan 153:lle Turkuun hakeneelle pääsykokeen selättäjälle se tulevan loppuelämän ensimmäinen vuosi. Olen edelleen sitä mieltä, että tuo jonkin opettajan meille lääkiksen ihkaekana päivänä ilmoille heittämä tämä on sitten loppuelämänne ensimmäinen päivä, on melko dramaattinen ja jopa ahdistavan kohtalokas ilmaisu, mutta on siinä totuuden siemenkin. Omalle unelma-alalle opiskelemaan pääseminen avaa monelle ovet ammatin osalta siihen loppuelämään, josta on haaveillut. (Villa, volvo ja ja vuvve täytyy kuitenkin edelleen löytää joillain muilla avuin, vaikka toisaalta lääkiksen sisäinen pariutumisprosentti onkin melko korkea.)

Ennen ensimmäistä päivää lääkiksessä on kuitenkin selätettävä lääketieteellinen pääsykoe, josta Lääkisvalmennus on koonnut infoa sivuilleen. Kyseessä on demonisoitu mörkö, josta olen vuodattanut tähän blogiin monena keväänä, enkä vähiten sinä keväänä, kun lopulta pääsin sisään (nämä postaukset pääsykoe- ja pääsykoereeniä tunnisteiden takana). Ihmisten kokemukset viisituntisesti pääsykokeesta kuitenkin vaihtelevat: minä itkin jokaisena hakukeväänäni kokeen jälkeen, toiset lähtivät nauraen bilettämään. Ainoa, mikä on varmaa ja aivan kaikille kokeesta sisään selvinneille yhteistä, on, että kokeeseen on pakko lukea. Sen takia heittelenkin ilmoille jo aivan marraskuun 2016 alussa tälläistä postausta, jossa puhutaan ensi vuodesta, vaikka muilta osin en edes uskalla ajatella vuotta 2017. Meillä nelosilla on edessä nimittäin ns. kuoleman kevät: kaikki tentit on pakko päästä läpi, että Valviralta irtoaa luvat tehdä lääkärin töitä tulevana kesänä. Nuo ekat kesätyöt kandina ovatkin sitten jo kokonaan toinen juttu, jonka takia välttelen koko ensi vuoden ajattelemista...

image

Lääkikseen ei siis haeta (tai ainakaan päästä) hetken mielijohteesta, mikä ei kyllä taida tulla kenellekään lääkisopiskelusta kiinnostuneelle yllätyksenä. Minä starttailin lukemista sisäänpääsyvuotenani hiljalleen jo marraskuussa, kun valmennuskurssini alkoi, ja tositoimiin tartuin vuodenvaihteen jälkeen. Monilla ensi kertaa hakevilla ylppärit tietysti sekoittavat pakkaa, mutta kun tänäkin vuonna katsoo uusien opiskelijoiden ikäskaalaa, ei kevään abiturienteilla ainakaan huonosti mene! Tärkeää on joka tapauksessa jo syksyn aikana kypsytellä ideaa hakemisesta, pohtia valmennuskurssitarvetta/-mahdollisuuksia ja omaa kevään aikataulua.

Lukuteknisten asioiden lisäksi myös ajatusta opiskelukaupungista kannattaa rueta kypsyttelemään ajoissa. Henkilökohtaisesti taisin ns. kohtalokkaan päätöksen kaupungista tehdä jo ennen joulua, kun yhdessä Jarkon kanssa pohdimme vaihtoehtoja. Hain ensimmäisenä vuonnani Tampereelle, mutta seurustelun myötä suunnitelma muuttui, enkä nyt yli neljä vuotta myöhemmin voisi olla tyytyväisempi, vaikka äiti aluksi muutoksesta ilmoittaessani hiukan kakistelikin pitkälle välimatkalle. Lääkisvalmennuksen sivuilla on Turun lääkiksestä kattava artikkeli, johon on koottu myös opiskelijoiden kokemuksia. Minulle Turun lääketieteellinen on hitaan sulamiseni jälkeen antanut valtavan paljon, eikä Turku kaupunkina ole kyllä jäänyt toiseksi. Minä ♥ Turku aivan hurjan paljon!

image

Tämä postaus on herättely. Jos lääkis himottaa, siihen himoon on vain yksi lääke. Lukea niin hurjasti ja päästä sisään opiskelemaan! Jos ei ekalla tai tokalla, niin sitten kolmannella, neljännellä, viidennellä tai kuudennella kerralla. Unelmia pitää tavoitella, vaikka ne eivät heti tai helpolla syliin putoaisivatkaan.

Yhteistyöpostaus Lääkisvalmennuksen kanssa