maanantai 14. marraskuuta 2016

Minun ystäväni on kuin villasukka, mutta entä jos ei omista villasukkia?

Pienenä ystävyys oli helppoa. Pelattiin yhdessä polttista, leikittiin ja höpöteltiin pojista. Jos oli surua, kerrottiin suru äidille, ja vähän vanhempana, kun surun/kiukun syy yhä useammin oli juuri äiti, avauduttiin parhaalle kaverille, et vähäx äiti on taas ärsyttävä. Minulle ystävyys oli lapsena ja nuorena todella helppoa. Minulla oli ystäviä koulussa ja perhepiirissä, enkä ikinä kokenut, että olisin yksin. Lukiossa sain riemukseni vielä muutaman ystävän lisää, ja heidän puoleensa tiedän edelleenkin voivani kääntyä milloin vain. Olin onnellinen ja tiesin paikkani ystävieni keskellä.

Untitled

Aikuisena ystävän löytäminen on hankalampaa. Ihmiset ovat kypsempiä eikä ihminen, joka jostain syystä ei tykkää toisesta, riko sen hiekkakakkua toisen silmien edessä, vaan kaikkien kanssa jutellaan kohteliaasti ja hymyillään. Luonnollisia kohtaamistilanteita on paljon vähemmän, kun ainoat loogiset kohtaamispaikat ovat työ tai koulu, ja yhtäkkiä entisen 24 luokkakaverin sijaan ympärillä istuukin 180 massaluennon uhria, joilla ei ole mitään tarvetta jutella toisilleen tai ainakaan uusille ihmisille. Luulisi, että 180 ihmisen joukosta löytyisi helpommin ystävä kuin 24:n, mutta lääkiksen alussa opin hyvin, mitä tarkoittaa olla joukon keskellä yksin. Ihmisistä tulee kasvaessaan paljon tietoisempia toisten ihmisten ajatuksista ja oletuksista, eikä sosiaalinen normi anna periksi mennä tuosta vain juttelemaan jonkun kanssa. Mitä sekin musta nyt aattelis? Minusta itsestäni on tullut myös tutustusmistilanteen suhteen paljon valppaampi kuin nuorena. Tunnustelen ja kuulostelen jatkuvasti tilanteen kiusallisuusastetta ja lopulta jatkuva analysointini onkin juuri se, mikä tekee tilanteesta kiusallisen, varsinkin, jos yhtä aikaa ajattelen toisen ajattelevan, että miksi ihmeessä minä nyt tulin hänen kanssaan yhtäkkiä juttelemaan. Monimutkaista? No niin on, ja siksi aikuisten ystävystyminen onkin hankalaa!

DSC_1720

Omalla kohdallani nimenomaan sosiaalisesti raskaiden ja potentiaalisesti kiusallisten tilanteiden sietämisen heikkous, on heikkouteni ystävystymisrintamalla. Minä tarvitsen samantien kuin nyrkki silmään sopivan ystävän, jonka kanssa ei tarvitse miettiä, mitä seuraavaksi sanoo vai sanooko mitään. Koen todella raskaina vieraiden ihmisten kanssa käydyt keskustelut, joiden aikana täytyy pelätä nurkan takana vaanivaa kiusallista hiljaisuutta, koska minulle itselleni hiljaisuus harvoin on ongelma. Sen pidempiaikainen välttely sen sijaan on. Eikä minua saa taas ymmärtää väärin, koska olen oikein mainiosti sosiaalisissa tilanteissa pärjäävä nuori nainen. Ystävyydeltä vain vaaditaan enemmän kuin pärjäämistä, sen täytyy olla rentoa ja tarjota mahdollisuus olla ainoastaan minä koko olemisen ajan.

Paljon on kiinni myös minusta itsestäni. Olen ujo hakeutumaan uusien ihmisten seuraan ja vielä ujompi olen alkamaan jutella heidän kanssaan. Minulle todellisia ystävyyden merkkipaaluja on, kun voin ehdottaa ihmiselle vapaa-ajalla kahden kesken tapaamista ilman, että mahassani alkaa samantien kiertää jännitys. Se merkkaa minulle ystävyyttä. Ystävyyden vastaanottajana olen melko vähätarpeinen, mutta minulle on todella tärkeää tietää, että jos kaipaan ystävää, sellainen odottaa minua puhelimen päässä. En kaipaa viikottaista ystäväterapiahetkeä kahvikuppien äärellä, mutta iloitsen valtavasti, kun sellainen osuu kohdalle silloin tällöin. Iloitsen niin, että koko sydän tuntuu sulavan ja hymyilyttää, koska tuoreessa muistissa on vielä aika, jolloin Jarkko oli minun ainoa Turku-ystäväni. Ystävänä sen sijaan voisin olla ahkerampi, koska jätän liian paljon sen varaan, että luotan ystävieni pyytävän minulta apua ja läsnäoloa sitä tarvitessaan. Pitäisi tehdä enemmän yhdessä, nähdä enemmän ja olla enemmän kontaktissa toisen kanssa, koska sen ystäväni ansaitsisivat.

Untitled

Olen aiemminkin kirjoittanut ekasta vuodestani lääkiksessä ja, miten koin sen ystävärintamalla vaikeana. Mieleeni tämä palasi, kun näin Jodelissa jonkun käyvän läpi täsmälleen samaa. Ilokseni voin tuota anonyymiä lohduttaa, että hän ei todellakaan ole ainoa asian kanssa kipuileva ja kunhan kipuilijat vain kohtaavat, syntyy ystävyyttä ♥
 

7 kommenttia:

  1. Kiitos, tämä teksti kolahti ja kovaa! Itse olen kyllä huomannut tämän jo lukiossa, koska siirryin toiselle paikkakunnalle lukioon. :) olen miettinyt samoja asioita lähiaikoina moneen kertaan ja suoraan sanottuna, tilanne on mielestäni aika hankala ystävystymisen kannalta, varsinkin kun useilla on vielä "omat" harrastuksetkin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Paikkakuntalaisilla on omat harrastukset ja omat alkuperäiset kaverit. Heillä on turvaverkko valmiina, eikä siksi ole niin kova tarvekaan solmia uusia kaveri/ystävyyssuhteita. Vanhojen biologikavereiden kanssa jutellessa tämä tuli ainakin esiin, kun puhuttiin pari vuotta yliopiston aloittamisen jälkeen, miltä meistä oli eka vuosi tuntunut kavereiden/ystävien saamisen kannalta. Melkein kaikki ulkopaikkakuntalaiset oli sitä mieltä, että oli aika rankkaa tai ainakin vähän rankkaa, kun taas turkulaisten mielestä oli ollut tosi helppoa.

      Poista
  2. Voi ei, sinä anonyymiksi itsesi kommentista muuttanut! Yritin poistaa alkuperäistä kommenttiasi, koska ainakin mulle näkyi vielä sun nimi ja samalla katosi vahingossa anonyymikin kommenttisi :((( Anteeksi!! Kiitos kuitenkin kommentista! Ehdin sen onneksi lukea hätäisesti ennen kuin syöksyin poistamaan.... Sori!

    VastaaPoista
  3. Aloitin tänä syksynä opinnot oikiksessa enkä ole saanut vieläkään kavereita... Luulisi, että täällä olisi helppoa tutustua, kun on tiivis porukka ja paljon tapahtumia. Jotenkin lannistuin jo heti ekana päivänä, kun kaikki tuntuivat löytäneen porukkansa jo ennen ekan luennon alkua siinä luentosalin ulkopuolella hengaillessa. Lisäksi kaikilla on jo ennestään tuttuja täällä, harrastuskaverit, lukiokaverit... Mulla ei ole niitäkään. Tuntuu tosi epäreilulta, että mulla on näin paljon vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa, enkä edes yhtään käsitä, mistä se johtuu. Luulisi, että iän myötä ujous helpottuu, mutta mä kyllä olen nykyään paljon ujompi kuin sillon tarhaikäisenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi mä ymmärrän niin täysin! Olin lääkiksen ekana päivänä luentosalissa aivan kakat housussa, kun ympärillä kuului hurja puheensorina ja minä en tuntenut ketään. Ja samaa jatkui vielä pitkään, koska mulla kesti koko ekan vuoden löytää omaa paikkaani. Monina aamuina jätin menemättä luennoille, koska pelkäsin, etten löydä paria tuttua kaverinaamaa, joiden seurassa voin hengailla salin ulkopuolella tai joiden viereen voin valua luennolle. Samaten olen monta kertaa istunut vessassa tuhlaamassa aikaa, että olisi vähemmän aikaa seisoskella yksin ja yksinäisen näköisenä. Ja raastavaa tosiaan on se, että mäkin tiesin koko ajan olevani tosi hyvä ja kiva tyyppi, mutta en vaan löytänuut sulavaa rakoa, josta änkeä uusiin porukoihin tutustumaan.

      Mulla käänteen teki kakkosvuoden alku, jolloin yhden kaverin mukana eksyin pyörimään enemmän yhden porukan mukana. Nyt nämä ihmiset on ne, joiden takia lääkis on alkanut maistua ♥ ja tietysti koko kurssinkin yhdessä viettämä aika on hitsannut porukkaa yhteen niin, ettei mulla tänä päivänä ole mitään ongelmia löytää seuraa ennen luentoja ja luennoilla. Aika auttaa ♥ Tsemppiä!

      Poista
  4. Hyvä postaus, niin totta monelle meistä! Itse olen nykyään ihan hyvä juttelemaan melkein kenelle vaan, mutta ystävyys... se on vaikeaa. Itsekin muutin uudelle paikkakunnalle lääkiksen perässä ja jännitti hirveästi, löytyykö ketään, kenen kanssa olla. Onneksi on löytynyt tuttuja ja kavereitakin, vaikkei ystävyydestä vielä voikaan puhua. Perheellisyys tietenkin vähän hidastaa tutustumista, kun elämäntilanne on niin erilainen kuin useimmilla opiskelijoilla. Jotenkin omalla kohdalla olen silti huomannut, että monesti "ongelma" on ihan omassa päässä. Useimmiten ihmiset tutustuvat ihan mielellään uusiin ihmisiin, mutta silti vaikka moikkaamisesta tai juttelun aloittamisesta onnistun joskus tekemään aivan naurettavan suuren jutun :) Ehkä tarvin vielä muutaman vuosikymmenen lisää elämänkokemusta, että viisastun tällä saralla :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin selviän kyllä tosi hyvin sellasesta kevyestä jutustelusta, mutta sen syventämisyritykset on ne hankalat. Jotenkin tosi iso kynnys tyhjästä pyytää toista kahville tai tekemään jotain kaksin, entä jos siitä tuleekin kiusallista?? :O

      Uudelle paikkakunnalle lähtö on kyllä valtava muutos ja kontrasti ulkopaikkakuntalaisten ja alkuperäisasukkaiden uuteen kouluun sopetumisessa valtava. Kummallakin on etunsa, koska paikkakuntalaisilla on turvallinen kaveripiiri monesti jo vanhastaan, mutta toisaalta heille on haaste jaksaa olla tarpeeksi avoin ja innostunut uusistakin kavereista, joilla on tosi iso merkitys tulevien opiskeluvuosien riemukkuuteen. Ulkopaikkakuntalaiset taas joutuu kipuilemaan yksinäisyyden, sen pelon ja jatkuvan kaveritutkan päällä pitämisen kanssa, koska se on tosi raskasta.

      Mäkin toivon, että oppisi vaan rohkeammaksi lähestymään ihmisiä ja että saisi madallettua sitä kynnystä lähteä juttelemaan. Ehkä vielä joskus...

      Poista