torstai 13. huhtikuuta 2017

Olen voittamaton!

Eli ne ihanat pienet hetket lääkiksessä, kun jossain asiassa onnistuminen saa aikaan järjettömän mielihyvämyrskyn, ja hetken aikaa uskoo olevansa valmis vaikka koko sairaalan kaikkien erikoisalojen ykkös-, kakkos- ja takapäivystäjäksi. Ne hetket ovat taikaa.


Kolmen epäonnistuneen valtimoverinäytteenottoyrityksen (ihana suomen kieli ♥) jälkeen neulaan nousee ekaa kertaa ikinä valtimoveren paineella kirkkaan punaista verta. Minä onnistuin! Lisää astruppeja jonoon vaan, mä hoidan, oon superkandi!!!


Samana päivänä 6v ja 2v lasten KNK-tutkimukset. Uskomattoman taidokas tutustuminen, välineiden esitteleminen, tutkimuksen leikiksi tekeminen, jonka tuloksena nolla vuodatettua kyyneltä tai itkettyä itkua ja kaksi tyytyväistä kandia! Lapsipotilaat mulle vaan!

IMG_3854

Elämässä on hyviä ja huonoja päiviä. Niin myös klinikassa. Välillä hyvän päivän voi tuntea jo aamusta alkaen, mutta toisinaan taas tarvinaan yhden hyvässä seurassa nautitun kahvikupin luoma kofeiinihumala nostamaan huonommin alkanut päivä aivan uudelle levelille. Ja toisinaan ei auta mikään, vaan päivä vain on rehellisen paska.
 

Yli tunnin haastattelu psykiatrisen potilaan kanssa on just ohi ja musta tuntuu, että todella sain yhteyden potilaaseen ja ymmärsin häntä. Lisäksi hahmotin lääkärin ajatuksen diagnoosista ja tajusin potilaan hoidon punaisen langan. Juma, täähän on siistiä! Täällä on oikeasti aikaa kuunnella potilasta ja sen mä osaan.


Ai tää on jo todettu ihosyöväks, oho, ja aika pahassa paikassakin tossa kaulalla. Miten mä selviän, kun mun kädetkin aina tärisee ja tossa on isoja suonia alla... 30min myöhemmin: Ei helkkari, miten nätti poistojälki! Ekat subkutaaniset ompeleet ikinä ja potilaskin on äärityytyväinen! Tätähän vois tehdä lisääkin...


Potilas: "Kiitos sulle ja paljon kaikkea hyvää. Susta tulee hyvä lääkäri."

33967196206_cf627449bc_o

Kaikkiaan lääkärillinen itsevarmuuteni heittelehtii hyvin voimakkaasti. Yhdessä hetkessä olen valmis syöksymään samantien haastattelemaan ja tutkimaan potilasta, kun taas toisessa hetkessä koko ajatus tuntemattoman ihmisen kohtaamisesta lääkärinä ainoastaan ahdistaa. Ahdistukseni keskittyy oman taidottomuuden ja tiedollisen epävarmuuden sietämiseen, koska ei potilaiden kohtaaminen sinänsä ole minulle ongelma, joten olen toiveikas, että tietojen ja taitojen karttuessa tulevien vuosien aikana, nämä kohtaamiset helpottuvat. Ja ovathan ne jo helpottuneetkin, koska viime kevään sisätautien aikaan jännäsin paljon kovemmin.


Sisätautien 24h:n manupäivystys on ohi ja pääsen lauantaiaamuna lähtemään viikonloppuautiosta sairaalasta. Ulkona on täydellinen kesäpäivä ja mä olen just kohdannut vuorokauden ajan apua tarvitsevia potilaita ja oikeasti kokenut, että olen ollut avuksi varsinaisille päivystäjille. Osasin ottaa astruppeja, osasin kanyloida ja sain kiinni useimpien potilaiden diagnoosista ja hoitolinjoista. 24h well spent!


Kirran leikkaussalissa: "Jos kandi vaikka kanylois potilaan, jos potilaalle vaan sopii." *kerään tarvikkeet, juttelen potilaalle, valmistaudun pistoon* BOOOM, veri nousee ekalla pistolla kammioon ja kanyyli liukuu kauniisti paikalleen suoneen. "Todella hyvin pistetty." Millos seuraava??



Ohjaava lääkäri: "Tosi hyvin kysytty ja papereihin kirjattu tuo asia."


Olen voittamaton -hetket osuvat usein tilanteisiin, joissa itsensä on ylittänyt tai ainakin voittanut oman epävarmuutensa. En todellakaan tiedä, mikä hormoni tai välittäjäaine kehossa silloin ottaa vallan, mutta hetket ovat kuin maailman herkullisin pieni nousuhumala. Sama itsevarmuus ja -luottamus vyöryvät kehoon ja valkoinen takki hartioilla tuntuu maailman luonnollisimmalta ja oikeimmalta. Tällä tiellä minun kuuluukin olla. Minusta tulee vielä mainio lääkäri.

Niitä hetkiä todella tarvitaan, että tästä myllystä selviää ehjänä ulos.


6 kommenttia:

  1. Vitsit mitä kokemuksia, hyvä sä! Potilailta/kollegoilta saadut kehut on parhaita! Mäki haluan vastaavia onnistumisen kokemuksia, vaikka eiköhän alkuun epäonnistuminen ole todennäköisempää :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On mullakin mahtunut paljon paljon epäonnistumisia mukaan, mutta onneksi noista hyvistä kokemuksista on jäänyt vahvemmat muistikuvat, kun hyvä fiilis on vallannut koko kehon :D Kaikki kehut tosiaan tuntuu tosi arvokkailta ja oon itekin yrittänyt kehittyä hyvän palautteen antajana, koska aina on tosiaan kiva kuulla toiseltakin, jos joku asia on mennyt nappiin :)

      Poista
  2. Nuo hetket on kyllä niin parhaita, ja auttaa jaksamaan niiden huonojen "ei tästä tule yhtään mitään" -kokemusten yli! Itsellä on erityisesti jäänyt lähiaikoina mieleen lääkärin kommentti, joka oli tyyliä "toimit hyvin" (toisen, ulkopuolisen lääkärin, kyseenalaistaessa miksi otin asukkaalra kokeen x kysymättä ensin meidän lääkäriltä) sekä asukkaalta kiitoksena saatu suklaa :). Myös omien kollegoiden positiiviset kommentit tuntuu aina kivoilta! Sitten taas tänään opiskelija tenttasi asukkaiden lääkkeistä, ja joutuessani muutamaankin kertaan toteamaan tyyliin öö... en tiiä, ehkä kihtiin, googletetaan, tuli taas sellainen oikein "hyvä sairaanhoitaja" -fiilis. No ei sillä, hänkin tietää että vasta vuosi sitten valmistuin, niin ei millään kaikki maailman lääkejutut ole vielä kirkkaana mielessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tuo juuri, että asiat, joista tulee aivan voittajafiilis ei ole aina mitään valtavan isoja juttuja, vaan pienikin kehu kollegalta tai potilaalta tai asiakkaalta voi pelastaa koko päivän :)

      Ja tuo tietotasohomma on välillä niin ns tuurista kiinni. Jos joku sattuu kysymään jostain tutusta aiheesta, on aivan mestariolo, kun osaa selittää ummet ja lammet aiheesta, mutta jostain toisesta aiheesta kysyttäessä, tuntee itsensä aivan pelleksi, kun ei osaa sanoa varmaksi oikein mitään. Itselleni varsinkin lääkkeet ovat hankala paikka ja niiden kanssa minun täytyy tehdä kertaamista, koska vaikeat nimet (niin vaikuttavat aineet kuin kauppanimetkin!) ja nippelinappelivaikutusmekanismit eivät meinaa millään jäädä päähän.

      Poista
  3. Voi kumpa lääkiksen ovet aukeaisivat ensivuonna ja pääsisin fiilistelemään tulevaisuudessa samanlaisia fiiliksiä!!
    Miten tuo valtimoverinäyte otetaan? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan! Vielä on onneksi aikaa lukea ja toukokuussa sitten selättää pääsykoe :) Paljon tsemppiä urakkaan! Jaksa vaan uskoa ittees ja laskea ahkerasti, niin kyllä se vielä palkitaan, vaikka välillä epätoivoiselta voikin tuntua.

      Astrup otetaan yleensä ranteesta radialisvaltimosta eli siitä joka pulsoi selkeästi peukalon alla ranteessa, mutta voidaan ottaa olkavarrestakin tai jopa nivusesta. Mistä vaan hyvän valtimon sattuu löytämänä. Siihen on ihan omantyyppinen neula, joka kylmänviileästi vaan pistetään kohtisuorassa valtimoon nähden ja pyritään menemään joko suoraan valtimoon tai aluksi sen läpi ja sitten neulaa vähän ulosvedettäessä pääsemään valtimon keskelle. Kun valtimoon osuu, kirkkaan punainen veri nousee paineella ruiskuun ja tietää onnistuneensa. Jos sen sijaan neulaan nousee laiskasti tummempaa verta, on menty huti ja osuttu laskimoon :D Astruppi on kai luokiteltu sen verran invasiiviseksi toimenpiteeksi, että sen saa ottaa ainoastaan lääkäri (tai kandi :D) mutta ei hoitajat. Siksi varsinkin päivystyksessä on hyvät mahdollisuudet päästä treenaamaan pistämistä, koska lääkärit mielellään delegoi tälläisiä hommia kandeille.

      Poista