sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Ensimmäistä kertaa ihan oikeasti lääkäri

Kesätyöni alkavat huomenna. Huomenna. Ei, en ole menossa siivoamaan, pakkaamaan laitospyykkejä tai manuilemaan, kuten olen aiemmissa kesätöissäni tehnyt. Minä menen lääkärin viransijaiseksi. Toistan, lääkärin viransijaiseksi. Apua.

En voi käsittää, mihin neljä vuotta lääkistä on kulunut. Minun piti olla pitkään turvassa ja nelosen kesän tulla sitten joskus, kun minä osaan jo lähes kaiken. Nyt äkisti nelosen kesä onkin huomenna, enkä minä tunne muuttuneeni superkirurgiksi tai edes superkandiksi. En tosiaankaan osaa kaikkea, enkä edes lähelle. Itse terveydenhuollon käytännön työelämästä en tiedä sitä vähääkään mitä ihmiskehon toiminnasta, patologiasta ja hoidosta tiedän. Olen kerta kaikkiaan aivan vasta-alkaja. Ja silti minun pitäisi huomenna olla lääkäri.

IMG_4278

Olen pohtinut linjauksia, mitä kerron työstäni täällä blogin puolella ja tullut siihen tulokseen, että ainakin toistaiseksi kerron vain työskenteleväni Turussa. Nelosen kesän jälkeen saamme tehdä töitä terveyskeskusten vuodeosastoilla ja sairaaloissa niillä erikoisaloilla, joita olemme jo opiskelleet eli sisätaudit, neurologia, psykiatria, kirurgia ja teoriassa kai myös KNK ja anestesiologia, eli työkenttäni osuu johonkin edellä mainituista. Sen tarkemmin en työpaikkaani kommentoi ainakaan tässä vaiheessa, kun työt ovat vasta aluillaan.

Vaikka en halua fyysisestä työpaikasta puhua, ekasta työstä lääkärinä voisin jauhaa varmaan loputtomiin. Tällä hetkellä, kun huomiseen aamuun on aikaa noin 20 tuntia, mieleni on vielä melko rauhallinen, mutta paniikki nostelee jo hetkittäin päätään, jos annan sille tilaa nousta. Mahanpohjaani kirpistelee ja tunnen mieleni olevan levoton. Tiedän, että on aivan typerää ja turhaa jännittää, mutta ei tätä voi estää. Tottakai uusi työ täysin uudessa ympäristössä uusien ihmisten ympäröimänä jännittää! Kun tuohon vielä lisätään täysin uusi rooli lääkärinä, ammattinimikkeeseen liittyvän vastuun kantaminen ensimmäistä kertaa ja ajatus, että minun työni todella vaikuttaa potilaiden elämään, on oikeastaan aika ihme, että olen näinkin rauhallinen. Ehkä viimeisen kuukauden jatkunut stressaaminen on polttanut minusta suurimman stressipolttoaineen?

Minä elän mielessäni vahvasti tilanteita etu- ja jälkikäteen. Olen vatvoja, joka saattaa havahtua vessanpöntöllä istuessaan liikuttelevansa suutaan kuvitteellisen keskustelun tahtiin ja elehtivänsä kuin juttu oikeasti olisi meneillään. Mietin etukäteen mahdollisia reittejä, miten kohtaamiset ja tilanteet saattaisivat mennä ja vatvon jälkikäteen, miten olisin voinut sanoa tai viestiä tilanteen paremmin. Olen varma, että tuleva kesä tulee olemaan vatvomisen suhteen rankka. Olen jo nyt spekuloinut huomisen aamun kulkua: miten kävelen työpaikan ovista sisään, kuinka esittelen itseni ja kysyn yhteyshenkilöäni, hymyilen, olen avoin, taitava ja innokas, kuinka minulle vastataan, keitä kaikkia tulen kohtaamaan, mitä kaikkea voin ekana päivänä päätyä tekemään. Lista on loputon ja kuitenkin turha, koska todellisuudessa tilanne soljuu juuri niin kuin soljuu, vaikka minä kuinka yritän mielikuvitella sen tietynlaiseksi.

IMG_4270

Mitä minä sitten jännitän tai jopa pelkään huomisessa ja kaikkiaan ekassa kandikesässäni?
  • Jos en osaa sitä mitä minulta odotetaan. Entä jos en kykene täyttämään odotuksia ja olemaan tarpeeksi hyvä? Koko ajan hoetaan, että emme tässä vaiheessa tietenkään voi osata kaikkea, mutta entä jos minä en osaa edes sitä vähää, mitä nelosen kandilta odotetaan?
  • Jos minusta ei tykätä. Olen hiukan ujo, epävarma ja huono smalltalkkaaja. Entä jos työporukka ei pidä minusta ja minua pidetään vain reppanana kandina? Koska vaikka tiedän oikeasti olevani hyvä tyyppi, en osaa näyttää sitä kovin nopeasti uusille tuttavuuksille.
  • Jos potilaat eivät luota minuun. Osaanko olla hyvä lääkäri? Entä jos potilas ei koe minun kohtaavan häntä tai pitää ammattitaitoani riittämättömänä?

Samaan aikaan kun ylläolevat huolettavat minua, sisälläni on kuitenkin hurjan kova palo päästä kokeilemaan oikeita töitä. Haluan olla lääkäri, haluan kohdata potilaita ja haluan olla töissä! Isoon jännitykseen verhoutuu vielä isompi innostus, että nyt on se hetki, kun oikeasti ekaa kertaa pääsemme kokeilemaan siipiämme. Ja kai pikkulintujakin jännittää ensimmäistä kertaa hypätä pesästä?

Toivottakaa minulle onnea. Huomenna nähdään kandikesä 2017, uskalsin minä tai en!

lauantai 27. toukokuuta 2017

Henki kulkee taas. Ainakin hetken.

Nyt on vedetty happea. Olen ollut tentitön viime maanantaista saakka ja yrittänyt laskeutua kesälomatunnelmaan. Hauska huomata, että se on onnistunut nyt loppuviikosta, kun maanantaina edessä on taas uusi arki. Mutta siitä kirjoitan vielä pian erikseen, koska ei sitä joka kesä mennä ekaa kertaa töihin omiin hommiin. Jos se ei ansaitse omaa postaustaan niin mikä ylipäätään ansaitsee?

34920506875_57790f028c_o

Vaikka se, että alan uskoa selvinneeni nelosen keväästä. Olen jo saanut ulos psykiatrian ja yleislääketieteen tenttien tulokset, ja neuron ja KNK:n pitäisi tulla maanantaina. Uskon kaikkien menneen läpi, vaikka neuron ja knk:n jälkeen fiilikset olivatkin hiukan oudot. Nyt yli viikon tunnetta analysoituani (miten niin tykkään psykiatriasta?), uskon sen johtuneen tähän kevääseen latautuneista tavoitteista ja paineista. Olen aiemmin selättänyt tenttejä paljon vähäisemmällä opiskelulla ja huonommilla tenttivastauksilla, joten järjellä ajateltuna näiden pitäisi mennä heittämällä läpi. Pienesti takaraivossa kuitenkin polttelee aivan siihen asti, että näen tentit hyväksyttyinä opintorekisterissä, eli maanantaihin, jos kaikki menee kuten meille on opetushenkilökunnan osalta lupailtu. Maanantaina saattaa tosin poltella hiukan muutenkin.

Vaikka olen koittanut itselleni kovasti vakuuttaa, että tentit kyllä hoituvat, on olo ollut kuluneen viikon hiukan kiirastulimainen. Sisälle ei voi laskea täydellistä rauhaa, koska entäjosentäjosentäjos. Entä jos arvostelu onkin supertiukkaa? Entä jos unohdin vastata johonkin? Entä jos ymmärsinkin jonkin kysymyksen väärin? Entä jos olen viikon turhaan uskotellut selvinneeni, miten kovaa sieltä mätkähdetäänkin sitten alas? Lopulta lumipallo pyörähtää isolle vaihteelle: entä jos en ikinä pääse lääkistä läpi?

Jepjep, aivan puutaheinää, mutta nelosen keväästä toipuva pää rullailee aivan omia tahtejaan.

34109794073_a38b207b9c_o

Onneksi viikkoon on mahtunut todella paljon ihania kesälomakuvioita, jotka ovat lieventäneet hölmöä kiirastuleiluani. Vietin alkuviikon Kuopiossa, shoppailin muutamia kesävaatteita mummon antamalla kesärahalla (mikä ihana instituutio, mummon kesälomaraha ♥), lenkitin koiraa t-paidassa, söin kesän ekat pallojätskit ja grilliruokaa. Kotiin Turkuun palasin torstai-iltana ja eilinen perjantai oli aivan täydellinen kesäpäivä. Kävimme aamupäiväretkellä puhdistetulla Littoistenjärvellä Jarkon ja koulukaverini kanssa, pelasimme rannalla petankkia, söin sushia Kauppahallissa, vein viimein pyöräni korjaamoon, kyykin ikuisuuden takapihalla rikkaruohoja repien, ihailin työni tulosta, palkitsin itseni häikäisevästä psykan tenttituloksesta skumpalla ja katsoin elokuvaa.

Melkein samaa rataa aion jatkaa tänäänkin. Olen viimeiset kolme tuntia kirjoittanut postauksia sekä tämän blogin että hääblogin puolelle, koska viimeinen minulla on aikaa! Seuraavaksi aion ehkä mennä kirpparille etsimään kukkaruukkuja takapihalle. Jossain vaiheessa pitää myös syödä ja illalla meillä on Jarkon kaverin ja hänen sulhasensa TJ alle 100 -juhlat, joissa juhlitaan alle sadan päivän päässä odottavia F&J:n häitä ♥ Tuntuu ihanalta kellua ajassa tuntematta huonoa omaatuntoa lukemattomuudesta. Ihan sama syönkö nyt vai puolen tunnin päästä ja menenkö kirpparille vai kaupungille, koska minulla on aikaa tehdä vaikka molemmat.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Aika päästää irti

Huominen on monille käänteentekevä päivä. Monien elämä saa kauan unelmoidun suunnan, vielä useampien edestä yksi ovi painetaan vielä vuodeksi kiinni. Joka tapauksessa huominen on kaikille yhteistä. Kello 9.00 sama palo elää jokaisen sisällä ja vasta seuraavat viisi tuntia ratkaisevat, mihin suuntaan tulevan vuoden vaaka kallistuu kenenkin kohdalla. Eikä huomisen viiden tunnin jälkeenkään kukaan oikeasti tiedä mitään. Yksikään tosissaan kokeen suorittanut ei voi vielä huomenna olla varma omasta tuloksestaan, koska koe on yhtä vaikea/helppo kaikille. Minä olin sisäänpääsyvuotenani aivan varma, että edessä on vielä uusi vuosi hakemista, pääsykoehelvettiä ja epävarmuutta, mutta tulokset kertoivat tultuaan jotain aivan muuta. Huomisen ongelma ei siis ole murehtia tulevaisuutta. Huomenna mennään näyttämään, mihin tämä kevät on kulunut ja mitä siitä on jäänyt käteen. Koska käteen on jäänyt paljon.

Puhun teille hakijoille yhtä paljon kuin itsellenikin. Tämä kevät on ollut pääsykoekeväiden jälkeen rankin ja painostavin, koska kuten varmasti on käynyt selväksi, nelosen kevään tenteistä on paljon kiinni, aivan kuten pääsykokeestakin. Neljän vuoden tauon jälkeen karmiva epävarmuus ja pelko omasta epäonnistumisesta ovat päässeet nakertamaan oloani, koska tuntuu, etten ikinä voi olla valmis, vaan aina voisin osata asioita paremmin ja paremmin. Samasta tunteesta kärsin pääkoekeväinäni, koska myös silloin minulla todellakin oli heikkouteni. Samoin kuin silloin neljä vuotta sitten, myös tänä keväänä yksittäisiin tunteihin latautuu niin suuria unelmia ja toiveita, että tekee melkein kipeää. Minä haluan onnistua ja minä ansaitsen onnistua!

IMG_6402

Onneksi tänä keväänä, samoin kuin pitkinä pääsykoekeväinä, lukemisen edetessä myös pieni näyttämisenhalu ja toive elämän siirtymisestä eteenpäin on alkanut nostaa päätään.

Minä osaan valtavasti uutta ja haluan päästä näyttämään sen. Ennen kaikkea, minä haluan tämän epävarmuuden päätökseen ja saada elämääni muutakin sisältöä, kuin jatkuvan kokeesta stressaamisen ja päivästä toiseen jatkuvan opiskelemisen. Haluan taas viettää päivää ulkona ilman huonoa omatuntoa, valvoa myöhään ilman painetta herätä aamulla aikaisin opiskelemaan ja jutella ystävieni kanssa ilman käärmeen tavalla keskusteluihin luikertelevaa tenttiahdistusta. 

Minulle itselleni nuo ovat merkkejä, että työ alkaa olla tehty. Aina voisi osata paremmin ja aina voisi osata lisää, mutta ei kukaan täällä olekaan valmis. Epävarmuus jää aina elämään, mutta pitää olla ylpeä tekemästään työstä ja latoa sen tulokset tyylillä pöytään. Ja kävi lopulta miten tahansa, tämä kevät ei ole ollut kenellekään turha, eikä kenenkään elämä oikeasti lopu, vaikka hetken ajan siltä voikin tuntua.

Nyt on aika päästää irti ja luottaa itseensä. Huominen menee hyvin. (Ja minulla perjantai ja maanantai...)

Toivotan onnea kokeeseen jokaikiselle koko sydämeni pohjasta ♥ Viettäkää rauhallinen aamu ennen koetta ja käyttäkää koko aika! Älkääkö unohtako laskinta, korvatulppia ja eväitä! Te pystytte siihen. Me pystymme siihen.


torstai 4. toukokuuta 2017

May the force be with us

Hyvää Star wars -päivää! (Leikin vallan tosifania katsottuani juuri pari viikkoa sitten ekan star warsini ikinä...)

Huomenna se alkaa. Nelosen kevään kauhun tiivistymä ja kolmen tentin ryvästymä, joka ratkaisee pääsemmekö unelmiemme kesätöihin ekaa kertaa omalle alalle. Ei paineita.

33641467863_2ff75331dd_o

Tämä kevään loppu on ollut sairas. Koko ajan on kauhea paine lukea, lukea ja lukea lähes sokeasti, koska kolmesta tentistä riippuu niin paljon. Minä haluan töihin. Haluan! Haluan! Haluan! Tarvitsen myös kipeästi kesätöistä saatavan palkan ja ehdottomasti ekan kandikesän antaman kokemuksen lääkärin työstä. Lisäksi olen menossa töihin erikoisalalle, joka kiinnostaa minua eniten kaikista tähän mennessä vastaan tulleista erikoisaloista. Alalle, jonka erikoislääkärinä voisin ehkä nähdä itseni joskus. Minä tahdon koko sydämestäni päästä töihin.

Esteenä on enää kolme tenttiä. Psykiatria huomenna, neurologia kahden viikon päästä ja KNK kahden viikon ja kolmen päivän päästä.

En minä työntekoa pelkää. Unelmien eteen on tehtävä töitä, se on jo lääkikseen hakiessa tullut tutuksi. Minä pelkään typeriä tenttikysymyksiä. Pelkään, että opettajan tekemä liian syvälle erikoisalaan tunkeva kysymys tuhoaa minun unelmani hetkeksi. Kaiken järjen mukaan näin ei pitäisi tapahtua, mutta mieleni ei millään pääse yli kolmeen tenttiin lastautuvista paineista. Niin paljon on pelissä!

33641467753_9dd0d5f4ec_o

Olen minä lukenut. Olen monen monta kertaa päässyt tenteistä läpi huonommalla valmistautumisella kuin nyt. Silti tentissä ei ole vielä lääkiksen aikana ollut niin paljon kiinni kuin nyt, ja se saa oman valmistautumisen tuntumaan riittämättömältä vaikka olisi lukenut kuinka paljon. Omalle lukemiselleen ja taidolleen tulee sokeaksi, koska aina voisi osata paremmin.

Samaa se taisi olla pääsykoeaikanakin. Aina voisi osata enemmän ja paremmin. Silti pääsin sisään, joten taisin osata tarpeeksi.

Siitä lähden huomennakin. Minä osaan tarpeeksi. Minä osaan.