sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Ensimmäistä kertaa ihan oikeasti lääkäri

Kesätyöni alkavat huomenna. Huomenna. Ei, en ole menossa siivoamaan, pakkaamaan laitospyykkejä tai manuilemaan, kuten olen aiemmissa kesätöissäni tehnyt. Minä menen lääkärin viransijaiseksi. Toistan, lääkärin viransijaiseksi. Apua.

En voi käsittää, mihin neljä vuotta lääkistä on kulunut. Minun piti olla pitkään turvassa ja nelosen kesän tulla sitten joskus, kun minä osaan jo lähes kaiken. Nyt äkisti nelosen kesä onkin huomenna, enkä minä tunne muuttuneeni superkirurgiksi tai edes superkandiksi. En tosiaankaan osaa kaikkea, enkä edes lähelle. Itse terveydenhuollon käytännön työelämästä en tiedä sitä vähääkään mitä ihmiskehon toiminnasta, patologiasta ja hoidosta tiedän. Olen kerta kaikkiaan aivan vasta-alkaja. Ja silti minun pitäisi huomenna olla lääkäri.

IMG_4278

Olen pohtinut linjauksia, mitä kerron työstäni täällä blogin puolella ja tullut siihen tulokseen, että ainakin toistaiseksi kerron vain työskenteleväni Turussa. Nelosen kesän jälkeen saamme tehdä töitä terveyskeskusten vuodeosastoilla ja sairaaloissa niillä erikoisaloilla, joita olemme jo opiskelleet eli sisätaudit, neurologia, psykiatria, kirurgia ja teoriassa kai myös KNK ja anestesiologia, eli työkenttäni osuu johonkin edellä mainituista. Sen tarkemmin en työpaikkaani kommentoi ainakaan tässä vaiheessa, kun työt ovat vasta aluillaan.

Vaikka en halua fyysisestä työpaikasta puhua, ekasta työstä lääkärinä voisin jauhaa varmaan loputtomiin. Tällä hetkellä, kun huomiseen aamuun on aikaa noin 20 tuntia, mieleni on vielä melko rauhallinen, mutta paniikki nostelee jo hetkittäin päätään, jos annan sille tilaa nousta. Mahanpohjaani kirpistelee ja tunnen mieleni olevan levoton. Tiedän, että on aivan typerää ja turhaa jännittää, mutta ei tätä voi estää. Tottakai uusi työ täysin uudessa ympäristössä uusien ihmisten ympäröimänä jännittää! Kun tuohon vielä lisätään täysin uusi rooli lääkärinä, ammattinimikkeeseen liittyvän vastuun kantaminen ensimmäistä kertaa ja ajatus, että minun työni todella vaikuttaa potilaiden elämään, on oikeastaan aika ihme, että olen näinkin rauhallinen. Ehkä viimeisen kuukauden jatkunut stressaaminen on polttanut minusta suurimman stressipolttoaineen?

Minä elän mielessäni vahvasti tilanteita etu- ja jälkikäteen. Olen vatvoja, joka saattaa havahtua vessanpöntöllä istuessaan liikuttelevansa suutaan kuvitteellisen keskustelun tahtiin ja elehtivänsä kuin juttu oikeasti olisi meneillään. Mietin etukäteen mahdollisia reittejä, miten kohtaamiset ja tilanteet saattaisivat mennä ja vatvon jälkikäteen, miten olisin voinut sanoa tai viestiä tilanteen paremmin. Olen varma, että tuleva kesä tulee olemaan vatvomisen suhteen rankka. Olen jo nyt spekuloinut huomisen aamun kulkua: miten kävelen työpaikan ovista sisään, kuinka esittelen itseni ja kysyn yhteyshenkilöäni, hymyilen, olen avoin, taitava ja innokas, kuinka minulle vastataan, keitä kaikkia tulen kohtaamaan, mitä kaikkea voin ekana päivänä päätyä tekemään. Lista on loputon ja kuitenkin turha, koska todellisuudessa tilanne soljuu juuri niin kuin soljuu, vaikka minä kuinka yritän mielikuvitella sen tietynlaiseksi.

IMG_4270

Mitä minä sitten jännitän tai jopa pelkään huomisessa ja kaikkiaan ekassa kandikesässäni?
  • Jos en osaa sitä mitä minulta odotetaan. Entä jos en kykene täyttämään odotuksia ja olemaan tarpeeksi hyvä? Koko ajan hoetaan, että emme tässä vaiheessa tietenkään voi osata kaikkea, mutta entä jos minä en osaa edes sitä vähää, mitä nelosen kandilta odotetaan?
  • Jos minusta ei tykätä. Olen hiukan ujo, epävarma ja huono smalltalkkaaja. Entä jos työporukka ei pidä minusta ja minua pidetään vain reppanana kandina? Koska vaikka tiedän oikeasti olevani hyvä tyyppi, en osaa näyttää sitä kovin nopeasti uusille tuttavuuksille.
  • Jos potilaat eivät luota minuun. Osaanko olla hyvä lääkäri? Entä jos potilas ei koe minun kohtaavan häntä tai pitää ammattitaitoani riittämättömänä?

Samaan aikaan kun ylläolevat huolettavat minua, sisälläni on kuitenkin hurjan kova palo päästä kokeilemaan oikeita töitä. Haluan olla lääkäri, haluan kohdata potilaita ja haluan olla töissä! Isoon jännitykseen verhoutuu vielä isompi innostus, että nyt on se hetki, kun oikeasti ekaa kertaa pääsemme kokeilemaan siipiämme. Ja kai pikkulintujakin jännittää ensimmäistä kertaa hypätä pesästä?

Toivottakaa minulle onnea. Huomenna nähdään kandikesä 2017, uskalsin minä tai en!

10 kommenttia:

  1. Onnea, se menee hyvin!!! Voin niin samaistua noihin fiiliksiisi, kun aloitan itse juurikin huomenna kesätyön sairaanhoitajana. Kokemusta toki on, mutta ihan eri paikasta ja erilaiselta osastolta ja tietenkin parin vuoden takaa :o Olen ihan kauhuissani, vaikka ajatuksen tasolla tiedänkin, että selviän.

    Huippua työkesää sulle! Älä vaadi itseltäsi liikaa, oot just hyvä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Tää on tälläistä hassua tasapainoilua, kun yhtä aikaa ymmärtää, että vielä ei mitenkään ole mahdollista osata kaikkea, mutta yhtä aikaa haluaisi osata mahdollisimman paljon, että voisi olla mahdollisimman paljon hyödyksi työpaikalla. Mutta jo viikossa olen oppinut valtavasti ja onneksi on koko kesä aikaa :)

      Ihanaa kesää sullekin ja tsemppiä duuniin! :)

      Poista
  2. Täälläkin juuri ensimmäistä kertaa kesätyönsä sairaanhoitajana aloittanut ja aivan tismalleen samoilla fiiliksillä! Panikoin, jos annan paniikille tilaa, mutta kun suljen sen pois, koen itseni LÄHES varmaksi osaamiseni suhteen... :D Tsemppiä sinne, hyvin se menee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, kanssasisko ♥ Kiitos paljon tsempistä ja sulle kans samalla mitalla uskallusta ja itseluottamusta omiin kesätöihin. Kyllä me pystytään tähän! :)

      Poista
  3. Onnea! Uskon, että jännittää, mutta toivotaan, että kaikki menee hyvin! Voit sitten kertoa kuulumisia tänne blogiin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Elossa ollaan ja nyt on viikon fiilikset vuodatettu blogiinkin :)

      Poista
  4. Samat tunnelmat viime kesänä, mut hyvin se meni silti. Tsemppiä ja aina voi konsultoida :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on juuri lohduttavaa, että samalla tavalla muitakin on aikaisemmin jännittänyt, että tekin ootte selvinneet, joten niin mekin selvitään :) On tää vaan hurjaa silti :D

      Poista
  5. Voi kuule! Mulla on ollut ihan samanlaiset fiilikset sairaanhoitajan töistä, et ole siis yksin tuntemustesi kanssa. Ollaan aika samanlaisia luonteiltamme, mutta jos mä oon pärjännyt niin kyllä säkin pärjäät. :) Ja lääkärin auktoriteetti auttaa aika paljon, hoitajilla sitä ei niin paljoa valitettavasti ole. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahha kiitos :D Yritän luottaa tähän. Tuo on kyllä oikeasti totta, että potilaat on monesti tosi paljon armeliaampia lääkäriä kuin hoitajia kohtaan, vaikka pöydän takana istuisi kuinka nuoren näköinen kandi. Saa nähdä pysyykö tuo auktoriteetti tulevaisuudessa, kun koko ajan ns lääkärimyytti sulaa median ja netin myötä.

      Poista