maanantai 10. heinäkuuta 2017

Nuorta (kesä)teatteria Turussa

Liput esitykseen saatu kutsuvieraslippuina.

Tiedättekö fiiliksen, kun on sovittu meno, mutta meneminen ei kiinnosta yhtään? On kylmä, nälkä ja väsy, eikä kiinnosta pätkääkään lähteä mihinkään, vaikka tietäisi, että edessä odottava tapahtuma on 99,9%:n todennäköisyydellä superhauska. Eräs koulukaverini esitti minulle toissakeväänä ollessamme samassa klinikkaryhmässä maailmaani mullistaneen ideologian tähän liittyen. Hänen ajatuksensa on yksinkertainen: jos ihminen on maksanut lipusta teatteriin/konserttiin/keikalle/huvipuistoon/mihin vain, on hän aivan yhtä oikeutettu menemään kuin olemaan menemättä kyseiseen tapahtumaan. Ajatus kumoaa täysin klassisen nokun on kerran maksettu niin pakko mennä –ideologian ja laajentaa sitä aivan toiseen suuntaan: koska olen maksanut tästä, minulla on täysi oikeus päättää myös olla menemättä. En tiedä saavatko muut tästä yhtä suuria maailmanmullistuskiksejä, mutta minuun ajatus on vaikuttanut syvästi ja olen pohtinut sitä usein tuon kevään jälkeen. (Kaltaiselleni ujoilijalle ajatus on kuitenkin hiukan vaarallinen, joten olen keskittynyt saamaan ajatuksesta riemua vain pohdintasolla ja noudattanut arjessani edelleen vanhaa kunnon nokun on maksettu niin on pakko mennäkin –mallia.)

j

Oikeastaan edellinen ei liity mitenkään tämän postauksen todelliseen aiheeseen, mutta toisaalta liittyy kuitenkin. Olimme Jarkon kanssa viime viikon tiistaina kesäteatterissa. Ideahan kesäteatterissa on kahden upean asian yhdistymä: ihana kesä kohtaa teatterin riemun. Rajoittavana tekijänä riemussa on kuitenkin valitettavan usein Suomen kesä, joka tarjosi meillekin tiistai-iltana +12 astetta kylmyyttä ja tuulta. Koska illalla ei satanut, ei minulla oikeastaan pitäisi olla oikeutta valittaa, mutta sanonpa silti, että kylmää oli. Tässä kohtaa teatteri-iltamme kohtaa yllä puhutun ajatusmallin, koska tunti ennen esitystä ikkunasta ulos katsoessa ei huvittanut lähteä kotoa mihinkään, palelti, väsytti ja nälätti. Meidän onneksemme meillä ei tällä kertaa kuitenkaan ollut oikeutta valita, koska olimme saaneet liput kutsuvieraslippuina. Ei maksua, ei oikeutta jättää menemättä.

Koska voi *aatana, että olisi harmittanut, jos olisimme laiskuuspäissämme jättäneet Turun NuorenTeatterin kesäteatterin näkemättä. Esitys oli ihana! Jos olen teatterikatsoja normaalisti draamanhimoinen suurten tarinoiden nainen, kesäteatterissa arvostan kepeyttä, iloittelua ja naurua, musikaaliheikkoudestani olenkin puhunut jo aiemmin. Nuoren Teatterin Ihan pihalla –esitys oli täsmälleen kaikkea tuota: musiikkia, jumalaista laulua, naurua ja nuoria tekijöitä. Minulla oli ihanalla tavalla kotoinen olo, koska esityksestä tuli hyvällä tavalla mieleen speksi. Varmaan juuri nuorien näyttelijöiden ja laulujen vuoksi.

IMG_2427_www
IMG_2495
Ihan Pihalla:n tarina tapahtuu tuntemattomassa paikassa jossakin Turun idyllisistä puutalopihapiireistä, jossa erikoiset naapurit ja vielä erikoisempi vuokranantaja sotkevat täysin kahden nuoren kämppiksen elämän. Minusta tarina oli todella nuorten näköinen, vaikka mukaan oli ujutettu vanhempaankin ikäluokkaan iskeviä biisejä ja vitsejä. Itse koin joka tapauksessa 25-vuotiaana punavihreässä kuplassa elävänä opiskelijana todella helpoksi samaistua päähenkilöiden Kelan etuisuusongelmiin ja vegaanivitseihin.

Väliaikoineen kaksituntinen esitys hujahti kuin siivillä. Esityksen jälkeen olimme rentoutuneita, iloisia ja onnellisia, eikä teatterissa ollut oikeasti edes kylmä, koska Linnateatterin pihalle viritetty suuri teltta ja telttaan survoutunut ensi-illan ihmismassa lämmittivät kesänlasta. Onneksi en voinut valita.

Alimmaiset kuvat: Mikko Vihervaara

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Kandikesän tasannevaihe

Kandikesä 2017 on jo yli puolen välin. Tämän viikon jälkeen olen ollut töissä 6 viikkoa ja jäljellä on enää 4.  Se on hurjaa, mutta mahtavaa. Olen onnellinen ja tyytyväinen kuluneista viikoista, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei sieluni janoa myös elokuussa odottavaa yli viikon (!!) lomaa. Ei aamuherätyksiä, ei epävarmuutta, ei aikatauluja, ahhh. Mutta se on elokuun riemua se, nyt eletään tätä hetkeä ja ekan kandikesän ylläpitovaihetta.

Alkukankeudesta on siis selvitty ja oma paikkani työyhteisössä on hahmottunut, samaten tietokonejärjestelmän kanssa alamme elää enemmän harmoniassa ja työpaikan käytännön tavat ovat selkiytyneet. Riemukseni myös oma taitokapasiteettini on kasvanut, vaikka tottakai joka päivä tulee vastaan asioita, joista ei ole varma ja kollegan konsultaatio on tarpeen, mutta kontrasti alkuun on silti hurja, koska nyt osaan sentään suunnata ajatuksiani oikeaan suuntaan potilaan ongelman ratkaisemiseksi. Jo se tuntuu isolta asialta, kun verrataan ensimmäisiin viikkoihin, jolloin kaikki oli yhtä sameaa puuroa.

Todellisia master lääkäri –fiiliksiä kesäni on toistaiseksi tarjonnut melko vähän, mutta toisaalta työpaikkani luonne ei olekaan sankaritarina- ja äkkiparanemispotentiaaliltaan kärkisijoilla, vaan hoito on pitkäjänteistä ja usein vain oireita lievittävää. Yksikin superlääkärihetki voi kuitenkin kantaa pitkälle ja sellaisen pääsin kokemaan pari viikkoa sitten, kun osasin aivan yksin hoitaa potilaan hankalan tilanteen lääkemuutoksella. Jos sen fiiliksen, kun puhelinkontrolliajalla potilas kertoi vaivansa kadonneen samantien lääkityksen korjaamisen jälkeen, voisi laittaa heikkoja hetkiä varten purkkiin, ei koko lääkiksen aikana olisi enää mitään motivaatio-ongelmia. Tämän takia tätä tehdään ja minun työlläni on oikeasti merkitystä.

pöö

Lääkärin roolin opetteleminen on sinänsä edelleen alkutekijöissä, mutta se taitaa prosessina jatkua koko eliniä. Olen kuudessa viikossa oppinut kääntämään pääni, kun joku kaipaa lääkäriä, mutta eksaktien ratkaisujen antaminen ja aivan uusissa auktoriteettirooleissa toiminen on yhä iso haaste, eikä tämä yksi kandikesä siihen ratkaisua tietenkään tuokaan. Tilanteen kontrasti lääkiksen klinikkaopetukseen on joka tapauksessa hurja, koska lääkisopiskelijana olen koko klinikkavaiheen tottunut olemaan vain osa seiniä pitkin kulkevaa kandilaumaa, joka istuu hiljaa ja keskittyy olemaan pois tieltä, ja nyt äkisti minä yksin olenkin se, kenen pitäisi olla esillä ja kyetä antamaan se viimeinen sana potilaita koskeviin ongelmiin ja päätöksiin. "Miten näissä tilanteissa yleensä toimitaan?" ja "Minä tekisin näin, mutta konsultoin vielä senioria", ovatkin suosikkivastauksiani. Onneksi niillä pääsee yleensä melko pitkälle.

Pienen superlääkärihetkeni lisäksi myös arjen pienet jutut antavat motivaatiota ja riemukkaita hihiii minä ihan oikeasti ole lääkäri –fiiliksiä, jotka auttavat unohtamaan ne hetket, kun tunnen tietäväni lääketieteestä yhtä paljon kuin pihalla nököttävä kivi. Postissa saapunut Lääkäriliiton leimasin omalla nimellä, potilasasiakirjoihin päivittyvä lääkärin sij. LK Krista ja reseptien kirjoittaminen - ne ovat valmiille lääkärille järjettömän arkisia asioita, mutta uraansa aloittelevalle kandille merkki, että jotain isompaa on meneillään. Matka ihan oikeaksi lääkäriksi on saavuttanut taas uuden välietapin.