perjantai 7. heinäkuuta 2017

Kandikesän tasannevaihe

Kandikesä 2017 on jo yli puolen välin. Tämän viikon jälkeen olen ollut töissä 6 viikkoa ja jäljellä on enää 4.  Se on hurjaa, mutta mahtavaa. Olen onnellinen ja tyytyväinen kuluneista viikoista, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei sieluni janoa myös elokuussa odottavaa yli viikon (!!) lomaa. Ei aamuherätyksiä, ei epävarmuutta, ei aikatauluja, ahhh. Mutta se on elokuun riemua se, nyt eletään tätä hetkeä ja ekan kandikesän ylläpitovaihetta.

Alkukankeudesta on siis selvitty ja oma paikkani työyhteisössä on hahmottunut, samaten tietokonejärjestelmän kanssa alamme elää enemmän harmoniassa ja työpaikan käytännön tavat ovat selkiytyneet. Riemukseni myös oma taitokapasiteettini on kasvanut, vaikka tottakai joka päivä tulee vastaan asioita, joista ei ole varma ja kollegan konsultaatio on tarpeen, mutta kontrasti alkuun on silti hurja, koska nyt osaan sentään suunnata ajatuksiani oikeaan suuntaan potilaan ongelman ratkaisemiseksi. Jo se tuntuu isolta asialta, kun verrataan ensimmäisiin viikkoihin, jolloin kaikki oli yhtä sameaa puuroa.

Todellisia master lääkäri –fiiliksiä kesäni on toistaiseksi tarjonnut melko vähän, mutta toisaalta työpaikkani luonne ei olekaan sankaritarina- ja äkkiparanemispotentiaaliltaan kärkisijoilla, vaan hoito on pitkäjänteistä ja usein vain oireita lievittävää. Yksikin superlääkärihetki voi kuitenkin kantaa pitkälle ja sellaisen pääsin kokemaan pari viikkoa sitten, kun osasin aivan yksin hoitaa potilaan hankalan tilanteen lääkemuutoksella. Jos sen fiiliksen, kun puhelinkontrolliajalla potilas kertoi vaivansa kadonneen samantien lääkityksen korjaamisen jälkeen, voisi laittaa heikkoja hetkiä varten purkkiin, ei koko lääkiksen aikana olisi enää mitään motivaatio-ongelmia. Tämän takia tätä tehdään ja minun työlläni on oikeasti merkitystä.

pöö

Lääkärin roolin opetteleminen on sinänsä edelleen alkutekijöissä, mutta se taitaa prosessina jatkua koko eliniä. Olen kuudessa viikossa oppinut kääntämään pääni, kun joku kaipaa lääkäriä, mutta eksaktien ratkaisujen antaminen ja aivan uusissa auktoriteettirooleissa toiminen on yhä iso haaste, eikä tämä yksi kandikesä siihen ratkaisua tietenkään tuokaan. Tilanteen kontrasti lääkiksen klinikkaopetukseen on joka tapauksessa hurja, koska lääkisopiskelijana olen koko klinikkavaiheen tottunut olemaan vain osa seiniä pitkin kulkevaa kandilaumaa, joka istuu hiljaa ja keskittyy olemaan pois tieltä, ja nyt äkisti minä yksin olenkin se, kenen pitäisi olla esillä ja kyetä antamaan se viimeinen sana potilaita koskeviin ongelmiin ja päätöksiin. "Miten näissä tilanteissa yleensä toimitaan?" ja "Minä tekisin näin, mutta konsultoin vielä senioria", ovatkin suosikkivastauksiani. Onneksi niillä pääsee yleensä melko pitkälle.

Pienen superlääkärihetkeni lisäksi myös arjen pienet jutut antavat motivaatiota ja riemukkaita hihiii minä ihan oikeasti ole lääkäri –fiiliksiä, jotka auttavat unohtamaan ne hetket, kun tunnen tietäväni lääketieteestä yhtä paljon kuin pihalla nököttävä kivi. Postissa saapunut Lääkäriliiton leimasin omalla nimellä, potilasasiakirjoihin päivittyvä lääkärin sij. LK Krista ja reseptien kirjoittaminen - ne ovat valmiille lääkärille järjettömän arkisia asioita, mutta uraansa aloittelevalle kandille merkki, että jotain isompaa on meneillään. Matka ihan oikeaksi lääkäriksi on saavuttanut taas uuden välietapin.

3 kommenttia:

  1. Olipa mukava kuulla kuulumisia ja erityisesti hieno onnistumisen kokemus lääkeneuvon osalta :) Vau!

    Intoa vielä seuraaviin viikkoihin ja hyvää loman odotusta!

    VastaaPoista
  2. Mukava tapa kirjoittaa, kovin avoin ja aukinaisin silmin eteenpäin ajatuksella.

    VastaaPoista